Sound Of Rum: Balance

Sunday Best

On tässä muutama hetki jo tullut odoteltuakin että mitä Briteistä seuraavaksi kuullaan räpäytyksen saralla? The Streetsin vahvalla aksentilla sanailemat tarinat olivat yksi viime vuosikymmenen ilmiöitä, mutta milloin kuultaisiin seuraavaa "katujen ääntä"? Sound Of Rumin nuori naisääni Kate Tempest vastaa kutsuun käsittämättömän sulavalla ja intensiivisellä flow´lla, jonka karhea ja murteinen päällekäyvyys yhdessä yhtyeen ilmavan akustisesti jazzahtavan mutta drum n´ bassin jykevillä kulmilla varustetun soiton kanssa muodostavat kiehtovan keitoksen. Ferry Lawrensonin juokseva lyömätyöskentely ja Archie Marshin funkkaava kitarointi yhdessä luovan sämplejen ja mausteiden käytön kanssa tekee Sound Of Rumista nimenomaan bändin eikä vain Tempestiä taustoittavan soittoköörin.

Kaikuinen rumpubasso-hikisyys rytkähtää liikkeelle heti avausraidalla Rumba, joka ei nimestään huolimatta ehdi juurikaan rumba-tanssin käänteisiin - sen verran kiivas on Tempestin sylkemän blaastin tahti. Ilmava soitto tuo mainiota vastapainoa 2010-luvun janisjoplinin vokaaliriehumiseen ja sävelkynässä on mukavan ajattoman rento ote. Sound Of Rum osaa hyödyntää oivasti maailmanmusiikillista väreilyä modernin katujen soundin yhteydessä. Rauhallisemmin liikkeelle helisevä mutta yhtä lailla huohottava Ed Would Be nostaa vieläkin vahvemmin yhteneviä mielikuvia Mike Skinnerin tekemisiin - vaikka Rumin ainesosat ovatkin melko erilaisia kuin The Streetsillä, on tavassa yhdistellä ilmavuutta intensiiviseen sanailuun jotain kovin samanlaista.

Slow Slow hölkkää nimestään huolimatta edellisiäkin kiivaammalla flow´lla, vaikka soittoa leimaakin letkeä rauhallisuus. Videopeliefektit luovat ilmavuudelle vielä mukavaa vastapainoa. Breakthrough synkentää ilmettä päällekäyvällä uhkaavuudella ja hallitusti kirskuvalla kitaralla, Icarus polttaa vahasiipiään auringossa jälleen raukeammin. Tempestin sanailukin hidastuu lähes sunnuntai-iltapäivän lekotteluun. Levyn nimibiisi karsii kaiken ylimääräisen jättäen jäljelle vain tumman nostalgian, pianolla annostellut harvat sävelet kulkevat mollissa. Tummemmissa syövereissä pyörteilee myös jykevällä iskulla ja synkällä särinällä jumittava Give.

Polarbearin yhteissanailu Tempestin kanssa Concrete Pigeonilla todistaa sekä sen että Tempestin blaastia pystyy tukemaan että Sound Of Rumin olevan koukuttava myös ilman neidon ainutlaatuista verbaalitaiteilua. Biisikynässä ei ehkä ole koko levyllä ihan sellaista superhitti-imua, mutta taso on kaiken kaikkiaan äärimmäisen korkea. Soundissa on mukaansatempaavaa viehätystä, Tempestin sanailu on erinomaista ja kokonaispaketin imu toimii. Onneksi levyltä löytyy myös Best Intentionsin kaltaisia hymyileviä iltapäivän letkeilyjä, sillä pelkät tummat ja päällekäyvät synkistelyt voisivat jättää hiukan kireän loppumaun. Nyt sävykkyys on sekin hyvin hallussa.

Reippaan energinen So Low lehmänkelloineen, huuruisen rauhallinen End Times ja lähes kahdeksaan minuuttiin venyvä, uneliaisuudesta kunnon pörinään ponnistava Prometheus päättävät levyn hyvin. Hetkeäkään ei tullut sellainen tunne että yhtye ei tietäisi mitä on tekemässä, soundissa on mukavasti omaa leimaa ja Tempestin suoritus on huimaava. Toivottavasti Rommin soundi leviää mahdollisimman moneen soittimeen.