Dirty Trainload: Trashtown

Otium

Kun bluesrock-duo muodostuu miehestä ja naisesta, lähtee sitä mielessään vertaamaan White Stripesiin, vaikkei soitin ole ehtinyt pihahtaakaan. Italialainen Dirty Trainload osoittaa kuitenkin nopeasti, että se on vähän toista maata, vaikka vertailulle löytyisi muutakin pohjaa kuin yhtyeen rakenne.

Duo tekee kakkosalbumillaan rosoista, likaista ja elävää äänisotkua, mutta biisien kanssa on vähän niin ja näin: tuntuu kuin tehosekoittimeen olisi nakattu nippu kliseitä, jotka sekoittuvat toisiinsa hallitsemattomasti, mutta rutiininomaisesti. Parhaimmillaan tuloksena on nimibiisin kaltaista musiikkia, jossa alataajudeet vyöryvät päälle, kitarat kirskuvat blueskuviota toisen perään, rytmit ovat koneellisia ja ruosteisia, huuliharppu komppailee ahnaasti ja adhd-äänimaisemasta voi bongata hyvän biisin tunnusmerkit. Toisaalta tarjolla on myös runsaasti materiaalia, jota voi näkökulmasta riippuen luonnehtia joko perinteiseksi tai mielikuvituksettomaksi.

Albumin alussa mukavalle korkeudelle asettunut tyylillinen ja laadullinen rima alkaa puolivälin jälkeen vajota; musiikki selkeytyy ja paljastaa, ettei kaksikolla olekaan kovin erityistä sanottavaa. Tuhnusta ja pimeydestä esiin kaivetut kappaleet eivät päivänvalossa olekaan kultaa, kuten ei kaikki vanha ole arvokasta. Banjolliset Mad Ride ja Wigdance toisaalta hyötyvät siitä, ettei levyn keskikohta suuremmin innosta. Myöhempi on omillaankin hauska ja vauhdikas instrumentaali, jonka kaltaisilla olisi voinut korvata useamman levyn standardeista.

Bob Cillo ja Livia Monteleone ovat tehneet kokonaisuuden, joka on tiivis ja teeskentelemätön. Kaatopaikalle rakennetun kaupungin housebändi on muutenkin kuin kokonsa puolesta kustannustehokas; Marco Del Nocen ajoittain vahvistama kaksikko keskittyy olennaiseen ja siinä on sen suurin viehätys. Esimerkiksi Bitchillä on niin paljon kitaraa, että mennään melkein noisen puolelle. Levyn päättävä This Jail on erittäin pätevä kuvaus päänsisäisistä kahleista, mutta tätä hienolta kuulostavia biisejä sisältävää albumia se – tai sen puoleen mikään muukaan kappale – ei pelasta tavanomaisuudelta.