Supercharger: That's How We Roll

VME

Supercharger on helppo niputtaa Tanskan versioksi The Hellacoptersista. Yhteistä Ruotsin jo lopettaneisiin rämäpäihin löytyy pohjoismaalaisuuden lisäksi etenkin räkäisen ja suoraviivaisen autotallirokin sekä aurinkoisten yhteislaulumelodioiden yhdistelystä. Siinä missä Ruotsin virkaveli teki hyvin toisistaan poikkeavia levyjä mutta oli niiden sisällä melko yksipuolinen, tanskalaiset yhdistävät suurimman osan näistä eri puolista tällä yksittäisellä albumillaan.

Yhtyeen kakkosalbumin raskas rock ei siis jää pelkkään autotalliin, vaan se vaihtaa lokaatiotaan sujuvasti aavikoille ja jäähalleihin. Matka on lisäksi niin hyvin suunniteltu kaikkine normaalireitistä poikkeamisineen, että matkustajat pysyvät koko matkan kyydissä kyllästymättä. Esimerkiksi blues- ja kantrivivahteiden mukaan ottaminen auttaa unohtamaan sen, että Superchargerilla ei ole puhdasta hardrokkia soittaessaan mitään omaperäistä tarjottavaa.

Kaksi ensimmäistä riffitykitystä avaavat tulen vauhdilla. Niin vauhdilla, että seuraavana esitettävä levyn kohokohta Are You Satisfied? on jo hyvä hetki hengähtää. Viimeksi mainitun lisäksi Redemption Song ja Roll The Dice tuovat raskaan äijärokin sekaan kypsiä melodioita. Nämä kolme biisiä ovat juuri niitä, joita suomalaistenkin suosima Hardcore Superstar on koko uransa hakenut mutta aikaansaanut kolme kertaa vähemmän. Kun näihin ynnätään Mrs. Robinson, joka aloittaa kuin Volbeat ja jatkaa rivakalla banjohölkällä, voi muun materiaalin huoletta valjastaa energisen ja positiivisen tunnelman luomiseen. Miksikään tylsiksi sivustaseuraajiksi ei voi muitakaan vetoja luokitella, ne vain vaativat komeamman kaverin läsnäoloa ollakseen kiinnostavia.

That's How We Rollilta ei löydy uljasta kitarankäsittelyä saatikka muidenkaan erikoistaitojen ylenpalttista esittelyä. Yhteissoitto ei häikäise, mutta se on riittävää, jotta voimakkaiden riffien ja duurivoittoisten biisien vuoropuhelu toimii. Laulaja Mikkel Neperus on monipuolinen, mutta toisin kuin Michael Poulsenilla tai Nicke Andersonilla, ääni ei ole kovinkaan erottuva. Ehkä se aavistuksen persoonaton lauluääni voi olla syy, jonka takia Superchargeria ei tulla soittamaan puhki rockradioissa.

Ei ole Superchargerin vika, että Michael Monroe ja kumppanit julkaisivat juuri alkuvuoden kovimman pohjoismaisen rocklevyn, mikä voi laskea tämän kuusihenkisen pumpun huomionarvoa. Kyllä tälläkin silti kärkikahinoihin pääsee.