Colourmusic: My ___ is Pink

Memphis Industries

Taustatietoja bändistä ja levystä kaivellessa ilmi tuli mielenkiintoinen piirre: yhtye on valanut agendansa Isaac Newtonin äänen ja värin teorioista. Tällä kertaa käsiteltäväksi osunut levy, nimestä pikaiset johtopäätökset vetäen, käsitteleekin vaaleanpunaisuuden kuvaamista äänen keinoin. Kuten Newtoninkin, Colourmusicin tarkoituksena ja ajatuksena lienee ollut eri värien poimiminen, niiden heijastaminen ja lopulta kiteyttäminen spektrin kautta yhdeksi yhtenäiseksi – vaaleanpunaiseksi.

Miten Colourmusic sitten etenee tavoitettaan, suurta edessä siintävää vaaleanpunaa, kohti? Ei ainakaan ilmiselvimpiä polkuja pitkin. Levyn määrittävä tekijä on rujoakin rujomman, särön läpitunkeman ja noise-estetiikkaan nojaavan saundimaailman yhdistäminen varsin kepeänpuoleisiin ja poppaileviin sävelkulkuihin. Yhdistelmä kliinistä ja törkyistä hämmentää, mutta myös viehättää. Ikävä kyllä levyn ote ei pidä vastaavalla puristusvoimalla ensihämmennystä pitempään: kärkäs vastakohta-asetelma luo ikävän mielikuvan itsetarkoituksellisuudesta.

My ___ is Pink kuulostaakin pääosin hyvin teennäiseltä ja outoutensakin läpi jo moneen otteeseen koetulta. Peräänkuulutettu oivaltavuus, vilpittömyys ja aitous ilmenevät vain levyn musiikillissa aallonharjoissa, kuten poppailun ja metelöinnin piristävästi yhdistävässä We Shall Wish (Use Your Adult Voice) -kappaleessa: samanlaisia naivistisen viattomia mutta viehättävän sopimattomiksi puettuja äänivalleja olisi toivonut mieluusti koko levyn pituudelta, ei vain muun kappalemateriaalin staattista luonnetta korostamaan.

Muotokieli tallenteella häilyykin varsin etäällä vaaleanpunaisesta: pyöreydestä kulmikkuutta vääntävä ideologia on ennemminkin eri sävyjen kalabaliikkia kuin yksin puhtaudessaan ilmentyvä väri. Muotokielen ohella ei julkaisun mielikuvatkaan vastaa ideaa vaaleanpunaisuudesta. Colourmusic ei luo samankaltaisia vaikutelmia kuin Johanna Tukiaisen garderobi, Hello Kitty® tai 13-vuotiaan tyttösen rakkaus erinäisten rock-yhtyeiden puleerattuja keulakuvia kohtaan. Enemmänkin mieleen maalautuu kuva pervitiinin avulla päihtyneestä jokaiseen ilmansuuntaan psyykeensä kanssa kurkottelevasta perheenäidistä – niin on rujo ja sisäisesti ristiriitainen tämä äänite.