Death With A Dagger: On The Edge Of The Unknown

Deaf forever

Vanhanaikaisen railakasta hevitohinaa ja hardcore-rouhinnan tuimaa energiaa yhteen naittava Death With A Dagger otti jo toissavuotisella debyytillään komean lähdön. Karkeasti bändin keskeisten vaikuttajien pohjilta tiivistäen homman ydin on kakkoslevylläkin Iron Maiden soittamassa Anti-Cimexiä eikä tuosta paljoa pääse napisemaan. Laukkakomppi kulkee ja kitarariffit tilutuksineen säväyttävät vokalisti Steelin kähistessä päälle enemmän tai vähemmän intensiivisesti. Vitsiä tai puolivillaista tribuuttia tästä ei vieläkään saa millään, kokonaisuus on upeaa kansitaidetta myöten niin lujasti orkesterin hallussa. Eri asia on riittävätkö painajaismaisessa maisemassa jolkottelevan demoniponin temput passelia kuriositeettia parempaan.

On The Edge Of The Unknownin puolesta vastaus on kyllä ja ei. Tittelin osuvuusprosentti kasvaa kuuntelu kuuntelulta kun alkuinnostuksen jälkeen mieleen hiipii ajatus, että DWADilla olisi keinoja ja kykyjä viedä toimivaa konseptia vieläkin tuntemattomammille tienoille - nyt bändi jää otetuista edistysaskelista huolimatta kiikkumaan kynnykselle. Toisaalta motkottaminen tuntuu turhalta kun heti toisena soiva The New Flesh on juuri sitä mitä pitääkin: mahtipontinen, arvaamaton ja etenkin koko punk-henkeä rienaavan mittavuutensa ajan vaivatta otteessaan pitävä täysosuma - siis kerrassaan mainio biisi! Harvinaisen pätevästä avainraidasta huolimatta kokonaisuus tuntuu liian varovaiselta, enemmän perinteiden ylläpitoon kuin niiden tuolle puolen kurotteluun perustuvalta. Vai onkohan liiallinen altistuminen jokseenkin samoilla metsästysmailla vaanivalle jenkkitrio Childrenille nostanut kirjoittajan vaatimuksia liikaa?