Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen

KHY Suomen Musiikki

Viime marraskuussa minulla oli kunnia todistaa ainutlaatuista musiikkiesitystä, kun Samae Koskinen esiintyi liikkuvassa Kulttuuriratikassa Helsingissä. 7A:n reittiä parhaaseen töistäpoistumisaikaan kiertäneeseen raitiovaunuun sai astua samaan tapaan kuin perusratikkaankin, mutta samalla saattoi altistua kulttuurille, jonka kokeminen olisi muuten voinut jäädä väliin. Nyt julkaistun Kuuluuko, kuuntelen -albumin kappaleita esitellyttä Koskista parempaa henkilöä olisi ollut vaikea keksiä tuohon tilanteeseen. Koskisen suoraan puhuttelevat tekstit, kerrasta tarttuvat melodiat sekä kirjava kuulijajoukko muodostivat tunnelman, joka ei ole unohtunut vieläkään.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Koskisen kolmatta levyä kuunnellessa tuntuu siltä kuin kuuntelisi vanhaa, hyllyyn liian pitkäksi aikaa unohtunutta suosikkia. Suurin osa kappaleista on jäänyt mieleen ratikkakeikalta hämmästyttävän hyvin, mikä tulkittakoon osoitukseksi Koskisen materiaalin vetovoimasta.

Kuuluuko, kuuntelen -albumilla Koskinen on sävellys- ja tuotantovastuun lisäksi ottanut myös sanoitusten kirjoittamisen kokonaan omille harteilleen. Vaikka Kauko Röyhkän kanssa Elossa-albumille kirjoitettuja tarinoita tulee välillä ikävä, istuu Koskisen oma, suorapuheinen tyyli miehen musiikkiin loistavasti. Välillä lyriikat pureutuvat niin suoraan asiaan, että korniusmittari meinaa värähtää, mutta sanat ovat lopulta niin painavia, että ne ansaitsevat tulla sanotuksi kaartelematta. On virkistävää kuunnella lyriikoita, jotka ovat onnistuneet pakenemaan hiukan kyynisyyden, sarkasmin ja ironian Bermudan kolmiosta.

Musiikillisesti Kuuluuko, kuuntelen on tuttua Koskista. Mies on onnistunut luomaan omintakeisen melodisen ja harmonisen tyylin, eikä kolmosalbumi edes yritä rikkoa toimivaa kaavaa millään tavoin. Lempeät melodiat, Koskisen tunnistettavat vokaalit, rikkaat sovitukset ja loistava soittajakaarti (mm. Tomi Leppänen, Okke Komulainen sekä Olli Nurminen) yhdistyvät toimivaksi, tarttuvaksi pop-musiikiksi.

Ensisingle En anna periks, Tarinoita sekä Nuorelle miehelle ovat kappaleita, joiden tulisi olla pakollista kuunneltavaa kaikille itsetunto-ongelmien kanssa painiville. Koskinen tunnistaa vaikeudet, mutta ottaa synkistelyn sijaan lyriikoihinsa kannustavan otteen. Koskettavinta osastoa edustavat ääripäät Hän, jolla ei ole mitään ja Hän, jolla on kaikki.

Kuuluuko, kuuntelen on hyvä albumi, jonka toivoisi tuovan Koskiselle suuremmankin kansanosan huomion. Erinomaisen Elossa-albumin jälkeen se tuntuu kuitenkin hienoiselta pettymykseltä. Vaikka sanoituksellisesti albumi on äärimmäisen puhutteleva, ovat sävellykset paikotellen hieman liian harmittomia ja helposti sulavia. Tarttuvuuden ja lyriikoiden helppotajuisuuden kääntöpuolena on se, että albumi tuntuu jo muutaman kuuntelukerran jälkeen loppuunkäsitellyltä.