Lykke Li: Wounded Rhymes

LL

Blogosfääristä valtavirtaan tai ainakin virran varrelle kavunnut ruotsalainen Lykke Li (oik. Lykke Li Zachrisson, s. 1986) ei ole Petteriä pahempi kanssasiskojaan. Jo ensimmäinen EP Little Bit (2007) herätti kiinnostusta, ei vähiten Peter Bjorn and Johnin Björn Yttlingin tuotannon ansiosta. Youth Novels -pitkäsoitto (2008) oli mielenkiintoinen pelinavaus laajemmille rintamille, muttei pysynyt täysin kasassa. Kolme vuotta esikoisen jälkeen Wounded Rhymes korjaa tilanteen. Levy on koherentti ja kompakti kokonaisuus eikä sen tarvitse hävetä esimerkiksi Robynin, Annien tai The Knifen seurassa.

Nykypäivän valtavilla markkinoilla erottuakseen ei ole haitaksi olla hieman erilaisempi kuin muut. Tässä tapauksessa omaperäisyyttä on sekä valtavirtapopista poikkeavassa tuotannossa että laulajan tärkeimmässä työkalussa, äänessä. Lykke Lin omalaatuinen lauluääni kantaa esimerkiksi Unrequited Loven hyvin lähelle maalia, vaikka laulajan tulkinta saattaakin kysyä totuttelua. Mutta aikakin särmää löytyy. Kappale on levyn balladeista kenties muistettavin, kenties lievän häiritsevyytensä vuoksi. Unrequited Loven, ja saman tien koko albuminkin, olisi voinut puunata hengettömäksi ja massoja miellyttäväksi, mutta onneksi tuottaja ja tuotettu valitsivat toisin.

Tuottaja Yttling tuntee pop-musiikin historian, viitteitä voi bongailla sieltä täältä. Esimerkiksi urkuintrolla alkava Rich Kids Blues on nykyaikaan päivitettyä klassista Brill Building -tyttöpoppia Be My Baby -rumpuineen. Myös levyn huippuhetkiin lukeutuva kaunis balladi Sadness Is a Blessing lainaa Phil Spectorin temppukirjasta. Murhasta tuomitun harhaisen neron ei kuitenkaan tarvitse turhaan kääntyillä vankikopissaan, sillä lopputulos on onnistunut.

Pirteämmät raidat, kuten lantionvatkaukseen sopiva avauskappale Youth Knows No Pain, iholle käyvä Get Some ja pusikoissa vaaniva Jerome, jymisevät lihallista, perkussiivista energiaa. Varsinaisesti mitään Wounded Rhymesin kappaletta ei voi kutsua järin meneväksi, pelkästään jo Lykke Lin hieman unisen laulutyylin vuoksi. Ennemminkin ne säteilevät pidäteltyä energiaa, jota annostellaan hillitysti mutta hallitusti. Levyn energisin kärki on kasattu saman valmistajan rakennussarjoista. Kappaleet voisivat toki olla tyylillisesti tai tuotannollisesti erilaisempiakin, mutta se, mitä nyt menetevään varianssissa, voitetaan yhtenäisyydessä.

Albumi on kuuntelukokemuksena miellyttävä, rikas ja sopivan mittainen. Kymmenen kappaletta on täsmälleen oikea pituus. Nyt levyn loputtua jää sopivasti nälkä, ja Play-nappulaa on kiusaus painaa heti perään. Jo tässä vaiheessa vuotta on helppo ennustaa, että Wounded Rhymes tulee erottumaan vuoden 2011 pop-albumeista asenteellaan ja iskevyydellään.