Alela Diane: Alela Diane & Wild Divine

Rough Trade

Rough Tradelle siirtynyt, pohjoisesta Kaliforniasta kotoisin oleva folk-outoilija Alela Diane on kolmannella levyllään ottanut askelia valtavirtaisempaan suuntaan. Vuoden 2009 kiertueensa aikana – jonka varrella itsekin Dianeen ensi kertaa törmäsin – kynäilty levy Alela Diane & Wild Divine naarattiin purkkiin Dianen lähiipiiristä koostuvan yhtyeen kanssa pitkän linjan tuottaja Scott Littin studiossa. Dianen demot saivat Littin katkaisemaan seitsemän vuoden tuottamattomuusputkensa, ja jos ihastui Litt Dianen uuteen materiaaliin, ei se ole vaikeaa valmiinkaan tuotteen kuluttajille.

Esikoislevy The Pirate's Gospelin (2006) kotikutoinen yksinkertaisuus ja To Be Stillin (2009) säästeliäs, mutta hypnoottinen folk henkivät soundeja jostakin kadonneesta amerikkalaisesta folkparatiisista, johon Alela Diane tuntui saavan tuoreen otteen. Samalla reissulla ollaan edelleen, vaikka todennäköisesti juuri Littin mukanaolo tekee Alela Diane & Wild Divinesta edeltäjiään kirkkaammin soivan ja helpommin lähestyttävän levyn. Tämä nostaa Dianen vahvan ja kauniin äänen keskiöön.

Alela Dianen folk on saanut enemmän ja enemmän punaniskasävyjä ja (alt.) countryn leppoisaa melodisuutta. Mandoliini ja steel-kitara kuuluvat, mutta eivät hallitse ja kokonaisuus on omalla tavallaan hyvin pop – ainakin verrattuna Dianen aiempiin levyihin. Ja ainakin tällä kertaa popmaisuus on yksinomaan positiivista: vahvan kappalemateriaalin kyllästämään levyyn ei kyllästy millään, vaikka se on paljon helpompi kuin edeltäjänsä.

Kuolemasta, hulluudesta, särkyneistä sydämistä ja muista vähemmän mieltä ylentävistä aiheista laulava Diane saa kappaleensa hehkumaan. Laulajan aviomiehen ja isän sekä muutaman muun muusikon muodostama yhtye soi rennosti ja kuin tilaa antaen, vaikkei siihen ole syytä. Menneisyytensä perusteella voimakkaasti tulkitseva Diane pärjää yksinkin, mutta Wild Divine -yhtye taustallaan hän on entistä vakaammalla pohjalla. Albumi onkin elinvoimainen kymmenbiisisen, jonka hengitystä jää seuraamaan.

Eikä biiseissäkään ole valittamista. Elijah, Heartless Highway ja Rising Greatness, esimerkiksi, ovat ajattoman tuntuisia, omintakeisia, mutta samalla mukavan tavanomaisia kappaleita, joissa tiivistyy Alela Dianen herkullisuus: hän ei tee mitään mullistavaa, mutta mykistää kuulijan katkeransuloisella taidokkuudellaan. Litt on aikoinaan tuottanut todellisia klassikoita, ja on melkein sellaisen ääressä nytkin. Alela Diane & Wild Divine ei ole 2010-luvun Automatic for the People, koska siltä puuttuu kaikkiin uppoavat hitit. Aika näyttää, voiko se olla 2010-luvun Document. Ei vähäinen saavutus sekään, Alela Dianelta.