Moonsorrow: Varjoina kuljemme kuolleiden maassa

Spinefarm

Moonsorrow viehättää jo pelkällä erilaisuudellaan. Bändin tuorein albumi Varjoina kuljemme kuolleiden maassa on hallittu teemallinen kokonaisuus, jonka lyhinkin kappale kestää yli kymmenen minuuttia. Tyylinä on folkmetal, mutta poikkeuksellisen synkkä ja jopa ainutlaatuisen massiivinen sellainen. Laulukielenä yhtye käyttää suomea ja levyn läpi kulkee yhtenäinen maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuva selviytymistarina vailla pienintäkään toivon pilkahdusta.

Viehättyminen muuttuu innostukseksi vasta hyvien sävellysten myötä, mutta niistä albumilla ei onneksi ole pulaa. Runsaasti toistuvat teemat ovat riittävän kantavia upottamaan kuulijan yhtyeen musiikillaan luomaan maailmaan, eikä ryhmän kokonaisuudenhallintataitoja käy kiistäminen. Kauneus ja rumuus yhdistyvät ja epätoivo välittyy vahvana väkevien melodioiden ja Ville Sorvalin repivän tulkinnan kautta. Pitkien kappaleiden voima ei niinkään rakennu hiljaisten ja voimakkaiden osuuksien vaihteluun, vaan yhtye soi jatkuvasti massiivisena voiman vaaniessa enemmänkin vangitsevassa toistossa ja pienissä nyansseissa melodioiden ja riffikulkujen ympärillä.

Mikään aukottoman upea mestariteos Moonsorrowin uusin ei ole – esimerkiksi Huuto syyllistyy jo turhaan toistoon. Mestarillisia otteita se kuitenkin esittää, mistä parhaimpana esimerkkinä on avausraita Tähdetön. Harva 13-minuuttinen kappale onnistuu olemaan yhtä vangitseva alusta loppuun. Vokalisti Sorvalin tulkintataidot ansaitsevat vielä lopuksi erityismaininnan: mies tulkitsee tuskaista tarinaa parhaimmillaan mykistävän uskottavasti.