Rex Willer: Aerodrome (EP)

Avenger

Rex Willer sai osakseen paljon positiivista huomiota ensimmäisen EP:nsä tiimoilta. Yhtyettä kiiteltiin varsinkin omasta äänestä, vaikka päällisin puolin Inner Moray Scenesin musiikissa ei vaikuttanut olevan mitään erityisen erikoista. Esikoinen on edelleen hurmaava, ja etenkin sen monipuolinen rytmiikka ihastuttaa, ehkä jopa enemmän näin väliajan jälkeen. Aerodromen rinnalla Inner Moray Scenes kuitenkin vaikuttaa ponnettomalta ja jopa vaisulta.

Kyse ei tosin ole suoranaisesti laadullisesta muutoksesta, vaan siitä että Rex Willer nyt kuulostaa sekä isommalta että jäsennellymmältä. Vapaalla otteella rennosti tyylejä sekoitellut nelikko on uutukaisellaan ottanut aimo harppauksen kohti suoraviivaisemmin ja suuremmin soivaa rockia, jonka jalat ovat maassa. Jos yhtye aiemmin kuvaili itseään indierockiksi, on määritelmä nyt vaihtoehtorock/soul ja se onkin paljon parempi. Yhtye soi sielukkaasti ja laulaja Pekka Nisukin kuulostaa Rasmus Kellermanilta – tunteikas lauluilmaisu ja sen yhdistäminen brittiläisiltä kuulostaviin kitaroihin ole edes ainoa Tiger Louhun viittava seikka.

Rex Willerin kakkos-EP:llä pelataan isoilla panoksilla, vaikka yhtye on edelleen tuttu itsensä. Mukana ovat sekä hauskat rytmit – julkaisun kahdella ensimmäisellä biisillä kuullaan törkeintä ja tyylikkäintä rockrummuttelua pitkään aikaan – että popille haasteen tarjoavat rakenteet. Toisaalta yhtyeen entistä painavammin brittiläis-ruotsalaiseen vaihtoehtoperinteeseen painautuva rock tarjoaa sekä kuulijaystävällisiä että miellyttävän epätyypillisiä piirteitä. EP toimiikin hyvin monella tasolla.

Kokonaisuus on komea, ja kuten aiemminkin, siinä ei tunnu olevan mitään erikoista. Kappaleet ovat edelleen lähes vain Nisun kynästä, ja tässä perinteiseen rockmeininkiin mukavasti uusia piirteitä yhdistävässä lauluntekijässä on kynäniekka, jota kannattaa seurata. Kiitoksia pitää kuitenkin suunnata koko yhtyeen suuntaan: dynamiikka, monipuolisuus ja svengi eivät synny nuottiviivastolla. Matka Aerodrome Overturen pianovetoisesta startista kiimaisen Led Boot Summerin kautta Lose, Win or Drawiin – jonka elbowmaiseen raukeuteen yhdistetään dramaattiset viulut ja samba – on erikoinen, mutta johdonmukainen. EP:n kolme viimeistäkin biisiä, tigerloumainen No Future ja sen jälkisoittona kuultava Songbird sekä tymäkkä Brighton Paranoia, ovat ensiluokkaista materiaalia.

Esikois-EP:llä herätetty mielenkiinto lunastetaan nyt suuresti ja jotenkin kovin vaivattomasti. Musiikin mahtipontisuudesta tulee paikoin mieleen monia sinfonisenvaltavan rockin yhtyeitä, mutta erotuksena niihin Rex Willer ei tunnu laskelmoidulta. Sillä pääsee pitkälle.