Iida Umpikuja: Iida Umpikuja

Plastic Passion

Naivistista folk(punk)poppia akustisesti rämpyttävä ja kiekuva turkulainen laulaja-lauluntekijä Iida Umpikuja on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kiehtova. Iidan pohdinnat tuodaan ulos kohtuullisen koukuttavilla sanallisilla käänteillä ja vaikka puhetarinoinnista aina korkeaan kirkkauteen hattaroiva laulu välillä lähenee päänsärkyvaikutusta, on siinä kuitenkin vahva imu. Multi-instrumentalisti Mikko Miehen tuoma värikkyys laajentaa musiikin spektriä juuri sopivasti - ydin ei joudu varjoon mutta pelkkä kitaranrämpytys rikastuu oivallisesti pienillä ja monipuolisilla sivelyillä. Erilaisia perkussioita, kellopeliä, melodikaa, haitaria, puhaltimia... Akustisuus ei missään vaiheessa katoa eikä Iida mainitusta punk-sanasta huolimatta hyökkää silmille vaan punk tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä asennetta mikä sanailujen taustalta kaikaa. Iida Umpikujassa on rock-elementtien poissaolosta huolimatta enemmän punkin alkuvoimaa kuin folkin sovinnollisuutta.

Tarinat kulkevat itsetutkiskelusta yksinkertaisiin ja hiukan omituisempiinkin parisuhdekuviohin sekä erilaisiin mielikuvitusmaailmoihin kuten Tähtien sotaan. Parhaimmillaan ajatuskuviot ovat parhautta: Päiväkävely nokkospuskissa tuntuu kovin lempeältä kun kukaan ei ole aikoihin koskettanut, Vihalaulu haikailee puolikatkerasti toisiin suudelmiin siirtynyttä exää ja Kosketan sun kättäs keskittyy pohtimaan vieläkö värähdät jos kosketan? Yksinkertaisia asioita mutta näkökulman rento suoruus ja arkisuus virkistää.

Bussikuskille nostaa mielleyhtymiä lastenlaulu Aja hiljaa isiin aiheellaan ja lapsenmielisellä "hyvän matkan toivotuksellaan", vaikka avarasti junnaava biisi vakavoittaakin ilmettä. Taputtava ja ripakka Polkupyörälaulu unohtaa sisäisen yksinäisyytensä ja kääntää sen energiaksi. Luke lainaa luontevasti Tähtien sodan tunnuskappaletta, Hellä sunnuntai nostaa pyhäpäivän autuaan mitääntekemättömyyden jalustalle tuulen puhaltaessa pään läpi viheltäen ja Oi tullimieheni! esittelee hiukan hämäräperäisemmän ihmissuhteen. Minä ja mielikuvitusystäväni ihastuttaa monipuolisuudellaan, mutta likiprogressiiviset rakenteet eivät onneksi kadota musiikin intimiteettiä. Ja Yksi suudelma ei mitään muuta, sehän riittää...

Iida Umpikujan sympaattista kokonaiskuvaa lisää nimen ohella levyn sarjakuvamainen visuaalinen ilme. Ärsytyskynnys lienee helppo ylittää jos neidon tavasta laulaa ei lämpeä tai jos moinen helppo jollotus ei noin ylipäätään yhtään lämmitä. Umpikujalla on kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia, koukuttavia sanoja ja kappaleita ja biisien sovitusmaailma on erittäin taitava. Kyllä tätä tullaan vielä pyörittämään...