Stanley Yodeling: Stanley Yodeling

Omakustanne

Arvostelussa kutsutaan tätä levyä bändin omalla nimellä, vaikka kuulemma kavereiden kesken sitä sanotaan mustaksi levyksi (koska edellinen omakustanne-EP oli valkoinen). Levyssä lukee tietysti black. Kaksijakoinen juttu. Mikä on virallinen totuus?

Minä taas mietin pitkään sanoako tätä albumiksi vai EP:ksi. Päädyin virallisesti albumiin, mutta ajattelen tätä silti EP:nä. Miksikö? Kun asiaa tarkemmin olen pohtinyt, olen päätynyt jotenkin seuraavaan lopputulokseen: Kautta aikain on ollut mukavampi sanoa, että jokin on EP siksi, että siihen saa suhtautua rennommin kuin albumiin.

Albumi on aina rankka juttu, se on vakava statement, se on virstanpylväs. EP:ssä saa olla kujeileva ja vapautunut muttei piittaamaton ote. Se on tehty kieli poskessa, joskin ei huolimattomasti. Musiikkihistorian parhaat EP:t hakkaavat luovuudessa monet kanonisoidut albumit, tämä on fakta. Aivan liian monista levyistä voi sanoa niiden olevan epätasaisia albumeita - mutta ai perhana, kun niistä olisi karsittu jokunen raita ja tehty EP:itä! Mestariteoksia olisi enemmän.

Jaaritel, jaaritel, jaaritel. Sitä vain halusin sanoa, että tämä musta kiekko, Kouvolan poikain hengentuotos, on kovaa kamaa, josta heijastuu hyvän EP:n henki! Aloituskappale Beauty Queen riekkuu mukavan räävittömästi, kun taas kakkoskappale Tsehov on tyylillisesti lähempänä viimeisen vuosikymmenen aikana kovasti Suomessa pinnalle tullutta indie-suuntausta. Kyseisen tyylin esitaistelijoiden, 22-pistepirkon, Just a Little Bit Morea muistuttavat koskettimet ilkamoivat kertosäkeen taustalla. Pretty boy taas on kiekon ehkä heikoin raita, välinputoajan asemaan jäävä, toki menevä biisi.

Jacques Rivetten elokuvan nimi on A Mother and A Whore. Se kestää monen monta tuntia ja on Rivettelle tyypillisesti ei toki tapahtumaton, mutta tempoltaan olennaisesti hitaampi kuin monet muut elokuvat. Sen sijaan Stanley Yodelingin näkemys aiheesta on pariminuuttinen tiukka ja perinteikäs punk-veto. Kukin tavallaan ja toimii se näinkin. Kyseinen biisi onkin lätyn levyistä se jonka voisin kuvitella räjäyttävän keikalla hurmoksen kattoon.

Kun levy on potkaistu käyntiin neljän vetävän rock-zipaleen myötä, alkaa sitten asiaan kuuluva kokeilevampi ja sanoisiko sitä jopa kärsivällisempi puolisko.

I Guess That Was a Yes lähtee maalailemaan laajempia ja kauniimpia kaaria. Miika Heijala vetää vokaaleissa kiitettävällä antaumuksella. Repeat/Repent taas jatkaa linjaa sykkien niin tietoisesti historiaan kumartavalla tavalla puhdasta ahdinkoa kaikkine kitaramaalailuineen, että kaltaiselleni postpunk-diggarille tulee virne suupieliin.

Levy päättyy noin kolmasosan ahmaisevaan eeppiseen biisiin Muni, jossa tunnelmoidaan antaumuksella, lautasten kolistessa, kitaroiden surahtaessa esiin satunnaisesti ja Heijalan äänen kuuluessa taustalta hentona ja tuskin kuuluvana. Ennen pitkää kappale alkaa rutista yhä kuuluvammin kitaroiden päästessä viimein valloilleen suorastaan grungesti ja miesten päästessä loilottamaan kuuluvasti ja moniäänisesti.

Ihme ja kumma, tämä fiilistely ei tunnu turhauttavalta eikä tarpeettomalta taiteilulta, vaan luontevalta kokonaisuudelta. Raidan lopussa suhistaan ja pihistään vielä hieman avantgardemmissa taiderocktunnelmissa, alla taasen hädin tuskin kuultava melodia. Levy loppuu säksätykseen ja valkoiseen kohinaan.

Mitä tästä voi sanoa? Omakustanne on kyseessä, mutta jumantsuikka millainen omakustanne. Äänitysjälki, tuotanto on vähän liian kesyä ehkä, kovin tasapaksua siis, mutta se on seikka joka toivoakseni korjautuu tulevaisuudessa. Tällaista maalailua ja rohkeutta varten kun olisi mukavaa jos kaikki osa-alueet olisivat tasaisesti kunnossa - ammattimaisin käsin myös viimeinen biisi voisi kohota vielä entisestään voimakkaampiin sfääreihin, vaikka on nytkin jo mainio.

Kuitenkin, hyvä, tarkemmin sanottuna, helkkarin hyvä. Nätisti tiukkaan pakettiin kääritty, pirun toimiva kokoelma rajojaan kokeilevaa poprockia.