Kotiteollisuus: Kotiteollisuus

Johanna

Hynynen ei todennäköisesti pitäisi minusta. Seuraan nimittäin Kotiteollisuuden tekemisiä siksi, että olen hynysfani. Häpeilemättä myönnettäköön, että olen ihastunut häneen nimenomaan mediapersoonana, vaikkei se taida olla sen muodikkaampaa kuin ihastus Kotiteollisuuden musiikkiinkaan. Hyllystäni löytyy kaksi Hynysen kirjaa, mutta vain yksi Kotiteollisuuden pitkäsoitto. Tämä suhde vaatii analyyttisen tutustumisen bändin uusimpaan albumiin, joka on järjestyksessään jo bändin yhdestoista.

Uutukaiselleen yhtye ilmoittaa vihdoin sisällyttäneen uusia aineksia. Tämä on myös kuultavissa: niin kierommat kuin popimmat elementit ovat vahvistuneet ja ennen kaikkea joukosta löytyy yllättäen myös useita laulelmanomaisia ralleja, jotka nojaavat pitkälti vain akustiseen kitaraan tai pianoon. Neljän minuutin radiokaavaan rakennetut äijäriffittelyt jäävät jopa vähemmistöön. Kovin kummoista uuden alun hehkua levyltä ei kuitenkaan välity, sillä nerokkaista sävellyksistä jäädään parhaimmillaankin kauas ja kautta linjan kappalemateriaali jää varsin tylsäksi - tällä kertaa vain kenties aiempaa monipuolisemmalla tavalla.

Nyt kun yhtye on viimein kaikkien kriitikkojen mäkätysten jälkeen uudistunut, tuntuu ikävältä todeta se tosiasia, että parhaimmillaan Kotiteollisuus on tällä levyllä juuri omalla maaperällään, jolta levyn ainoat kirkkaammat valonpilkahdukset löytyvät. Soitellen sotaan ja Rosebud yhdistävät riffiräimettä ja popmelodioita mallikkaalla tavalla. Persoonallisemmasta materiaalista esiin nousee lähinnä kolmen minuutin rock-outoilu Pahanilmanlinnut.

Vaikka sävellyspuolella skaala onkin laajentunut, pysyvät Hynysen laulutaidot edelleen yhtä vajavaisina. Miehen mukavuusalue lauluosastolla on auttamattoman suppea äänen vääntyessä korkeammissa osuuksissa toistuvasti epämiellyttävän ohueksi. Säväyttävän tulkinnan sijaan voidaan aivan liian usein puhua vain kelvollisesta läpilaulannasta, mikä koituu järjestään ennen kaikkea hitaampien kappaleiden kohtaloksi.