The Toronto Drug Bust: Enfant Terrible

Sedvex/Cauldron Soundwerx/Fading Ways Finland

Mistä maasta on kotoisin yhtye The Toronto Drug Bust? Siis, mistä maasta on kotoisin yhtye The Toronto Drug Bust? Ei, vastaus ei tälläkään kertaa ole Kanada, vaikka Izak Kosir (aka Sir Izak K.O) levytyssessioita käynnistäessään haalikin riveihinsä myös kanadalaissyntyisiä muusikoita. Vastaus kysymykseen ei siis ole Kanada, sen koomin kuin Brittein saarivaltakuntakaan. Ei, vaikka Enfant Terriblen äänitykset aloitettiin vuoden 2007 kesällä Lontoossa ja vaikka yhtye peribrittiläiseen rockperinteeseen nojaakin. Hieman oman pohjoisen kotomaamme tapaan, euroalueen perifeerisemmästä osasta ponnistavalle slovenialaisyhtyeelle onkin kuin käsikirjoitettu kohtalokseen saada niin tuottajansa kuin sessiomuusikkonsakin Suomesta – siis toisesta kalottialueen kaltaisesta maasta.

Aiemmin Pelle Miljoonaa ja Knucklebone Oscaria äänittänyt Rami Helin tarttui Enfant Terriblellä jälleen paitsi nuppeihin, myös tuottajan vaativaan ohjaussauvaan ja täytyy sanoa, että lopputuloksen kannalta ei kauheasti ohi ammuttu. Sen verran tasokasta jälkeä levy nimittäin tuotannollisesti on, että jos nyt ei ihan takki auki, niin eipä kyllä kauluksetkaan pystyssä tarvitse suomipojan Lontoon katuja luimistella. Kotoista osaamista kuullaan myös muusikkopuolella. Plain Ride- ja ex-The Mutants -mies Juho Viljanen puhaltelee levyllä vetopasuunoita ja häntä tukevat niin Heikki Rasin perkussiivinen työkalupaletti kuin Joonas Granqvistin taustalaululla höystetty koskettimistokin. Helin itse häärii kunnon tuottajan tapaan instrumentti- ja taustalaulupuolella sujuvasti siellä sun täällä.

The Toronto Drugbust hakee innoituksensa kanssasisarustensa tapaan 70-luvun brittirockin ikoneilta, etunenässä The Rolling Stonesin ja David Bowien kaltaisilta mammuttiartisteilta. Mutta siinä missä oletukset saattaisivat johdattaa herkästi Brown Sugarin riffeihin tai Ziggy Stardustin kuvia kumartamattomaan kukkoiluun, liikutaan ennemminkin vierinkivien myöhempien aikojen tai Bowien Berliini-trilogian tunnelmissa. Onkin mielenkiintoista, että debyyttilevyllä musiikillinen yleisilme muistuttaa näinkin paljon jo pahimman asennevaiheensa ohittanutta, pohdiskelevampaa otetta musiikin kieliopin keinojen hyödyntämiseen. Niinpä levyllä ei sorrutakaan pelkkään pastissinomaiseen tunnelmointiin, vaikka fuzz-kitarat paikoin tutunkuuloisia riffejä mourivatkin.

Eikä Enfant Terrible pelkkää rollingsbowieta ole. Radiosoittoon singlelohkaisuksi nostettu ja ehkäpä tästä syytä jälkituotantovaiheessa kevyesti ylikorostettu The Death of Romance, on ainakin sen lompakon pienimmän kolikon velkaa vankilatuomiotaan istuvalle tuottajalegenda Phil Spectorille, siinä samassa, missä InLine hamuilee osaltaan tarttumapintaa 70-luvun diskoon. Levyn avaava The Best of Me taas voisi kokeilevampana ja brutaalimpana tulkintana olla The White Stripesia. Onnistumisten kärkikahinoihin taitaa kuitenkin lopulta nousta kiekon ainoa slovari, Nick Caven murhaballadeitten hengessä kelluva Emerald Green ja pontentiaalinen korvamato löytänee ruokansa Gimme Yours, Lovelta. Lyyrisellä puolella tekstien käyttöä musiikin ehdoilla on selvästi mietitty. Rytmiikan, painotusten, tauotusten ja toistojen kaltaisia rakenteellisia, muotokielen elementtejä osataan hyödyntää taitavasti, itse sanoman sisällöin siitä kärsimättä.

Klassikkoja laajalla skaalalla on siis kuultu ja kuunneltu, analysoitu ja tutkittu, niin soitannon kuin sovitustenkin keinoin. Tämä ei jää epäselväksi, kun kyvyt ja näkemys tuottavat Enfant Terriblen kaltaisen lopputuloksen. Jotain pientä jäi kuitenkin kaivelemaan hampaankoloon. Kokonaisuutena tunnelma on nimittäin hieman pirstalemainen. Levy tuntuu jakaantuvan kuin kahteen osaan, jossa alkupään tiukemman rock-ilmaisun veturit saavuttavat päätepysäkkinsä aikataulusta edellä. Ei tiukkojen rockviisujen kompaktina pitämisessä mitään pahaa ole, päinvastoin, mutta vähän näytenumeromainen yleisfiilis noista kuitenkin jää.

Vedenjakajana omassa sinatramaisessa mahtipontisuudessaan toimivan The Death of Romancen jälkeen varioinnin kenttä kasvaa ja bowiemainen tapa tuoda laajan tyylikirjon elementtejä oman musiikillisen ääni-identiteetin kehyksiksi viitoittaa myös levyn loppupään kappaleita. Mutta siinä missä Bowie kuulostaa tyylivalinnoistaan riippumatta aina ennen muuta itseltään, on The Toronto Drug Bust vielä aavistuksen kiinni kulloisenkin valinnan normatiivisissa puitteissa. Suunta on kuitenkin niin selkeästi omaääninen, että kauheasti en hiekkaa viitsisi suksivoiteiden päälle lähteä tällä sektorilla viskelemään.

Kerran vuodessa saamme kuulla trendsetterien suurella nostatuksella hehkuttamista, uusista brittirockin pelastajista. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että se yksi originaali idea ja riittävän kukkopoikamainen asenne, yhdistettyinä median lyhytjännitteiseen lööppinälkään, tuottaa musiikilliseen historiankaaren lopulta vain kosmeettisen pintaraapaisun, kun sitä todellista sanottavaa ei niin kauheasti tainnut sittenkään olla. Enfant Terribleä kuunnellessa nouseekin mieleen, kannattaisiko sitä oppia tulla vaihteeksi hakemaan vaikkapa slovenialais-suomalaisesta osaamisesta. Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut levy.