Hahmo: Suomi = HKI

Omakustanne

Yhtyeen jäseniä ovat Kivi ja Paperi, mukana äänityksissä ovat heiluneet myös Sakset. Jahans. Muut satunnaiset jäsenet ovat vain vierailemassa yhtyeen riveissä, mielenkiintoista. Musiikillisesti mennään jossain edesmenneen Limonadi Elohopean ja epämääräisen pituisella tauolla olevien Kuolleiden intiaanien välimaastossa, lähinnä ensimmäiseen kallistuen. CD on jaettu vinyylien tapaan käsitteellisiin A- ja B-puoliin, mikä minua henkilökohtaisesti kovin miellyttää, koska se antaa mahdollisuuden luoda yhtenäisen kokonaisuuden lisäksi kaksi helpommin nieltävä pienempää kuunteluannosta.

Suomi = HKI on teemalevy rakkaasta ja toisinaan vähän vähemmän rakkaasta pääkaupungistamme. Kaikki lyriikat pyörivät autenttisen Helsinki-kokemuksen ympärillä, luodaten esimerkiksi yksinäisyyttä tai onnen hetkiä cityssä. Laulu ja sanoitukset kuulostavat ajoittain niin hemmetisti Tero-Petri Suovaselta, erityisesti biisissä Sorsapuisto, että aloin kiihkeästi etsiä tietoa siitä onko kyseinen herra mukana köörissä. En tullut hullua hurskaammaksi.

Sorsapuisto on myös erittäin komea kappale, heläyttävä pop-balladi ja levyn hienoin veisu. Matkalla himaan vuorostaan soi mukavan tuhnuisena ja simppelinä bluesina. Vapaat radikaalit on hellyttävästi nostalgiassa rypevä balladi. Joulupitsa taas on rasittavaa parodiaa perisuomalaisesta mollijoikaamisesta eikä sitä kuuntele mielikseen sekuntiakaan. Siksi toisaalta aika sopivaa, että se on sijoitettu A-puolen loppuun...

Erikoinen valinta on toisaalta erittäin iskelmällinen Uloskasvaneet B-puolen alussa. Vetoava kertosäe hymyilyttää, mutta sitten haitarisoundi ja taas ylitse menevä niin sanottu huumori vituttavat. En vieläkään tiedä mitä tästä biisistä pitäisi ajatella ja kai se on tarkoituskin. Onnettomuus kuulostaa SIG:iltä minkä ei pitäisi olla kehu kenenkään mielestä. Lyhyt Hyvää, hyvää kuuluu voisi toimia puheosuuksineen kaikkineen edes jotenkin, mutta etäännyttävä ironia tekee siitä kylmän tuttavuuden.

Pahimmillaan ollaankin kun mopo on riistäytyä käsistä niin sanotuksi progepunkiksi kuten sinänsä ihan miellyttävällä aloitusraidalla Helsinki safari tai muuten vain itsetietoiseksi lyriikoidenkääntelyksi ja hassutteluksi. Sanoitusten pitäisi mielestäni, vaikka olisivat kuinka hienoja, mennä musan ehdoilla, ei toisin päin.

Nimeän tämän musatyylin äkkivääräksi venkoiluksi. Se on sitä, kun biisit kuulostavat aivan liian usein vastikään musiikin ilot löytäneiden lukiota käyvien varhaislahjakkaiden poitsujen tekeleeltä. Siitä on kiittäminen lähinnä YUP:tä ja kaikkia sen pääasiassa 90-luvulla suosioon nousseita hengenheimolaisia, jotka sitten nostattivat tällaisia aaltoja lävitse 90- ja 00-lukujen. Se oli paras musiikkityyli, kun oli itse lukiota tai yläastetta käyvä näsäviisastelija. Äkkivääryys oli siistiä, kun oli itsekin luonteeltaan ehdottomampi ja, no, ailahtelevaisempi.

Sittemmin (eikä lukiovuosistani rehellisyyden nimissä nyt aivan niin montaa vuottakaan ole) sitä alkaa kuitenkin arvostaa musiikissa ihan eri asioita. Jo muutamassa vuodessa aktiivisen kuuntelijan maku laajenee ja sitä myöten kehittyy. Tyylistä toiseen sinkoilu ei kuulosta enää vaihtelulta, koska vaihtelevuutta saa aikaa jo pienemmilläkin nyansseilla. Sen sijaan tyylien radikaali vaihtelu kuulostaa rasittavalta ja yliampuvalta. Helsinki-teemakin tuntuu musiikin poukkoilun takia tahattoman sirpaleiselta ja sitä yritetään sitoa yhteen vähän liian helpoin keinoin, lyriikan avulla. Ei toimi ei, vaikka yhtyeen konsepti onkin mielenkiintoinen.

Niin. Että onhan tällaisia kuultu. Hahmo onneksi pitää itsensä edes jotenkin kurissa A-puolella, mutta en voi sanoa nauttivani levyn B-puolesta. Itsetarkoituksellisen perseilyn rajoilla käydään välillä, mutta sinne ei onneksi rojahdeta päistikkaa. Ihan mukava, kuunneltava levy, joskin rehellisyyden nimissä hädin tuskin puolet ajasta. Eniten kehuja annankin ehkä yllättävästi kansitaiteelle, joka osuu omaan makuhermooni yksinkertaisuudessaan.