J Mascis: Several Shades of Why

Sub Pop

Reilut 20 vuotta sitten amerikkalaisen kitararockin merkkiteoksia suoltaneen Dinosaur Jr.:n keulakuvalle sooloilu on tuttua puuhaa. Osalla Dino-klassikoistakin – esimerkiksi basisti Lou Barlow’n lähdön jälkeisissä tunnelmissa paiskotulla Green Mindilla (1991) – Mascis hoitelee käytännössä kaikki soitto- ja lauluosuudet. Mies toimi vastaavana diktaattorina myös yhtyeessään J Mascis & The Fog, eikä tässä yhteydessä sovi unohtaa hänen ajoittaisia akustisia kokeilujaan kuten vuonna 1993 tallennettua J Mascis Live at CBGB’s -keikkaa. Silti tuore Several Shades of Why tuntuu avaukselta itsenäisyyteen, uudenlaiseen sellaiseen. Se soi akustisen hauraasti ja yksin, mutta siinä missä aiemmin Mascisin hiljentyminen on liittynyt joko unplugged-meininkiin tai massiivisia särövalleja pohjustavaan jännitteisyyteen, sanoutuu Several Shades of Why kokonaan irti pauhausdynamiikasta.

Näiden laulujen sydän on folkia, countrya ja preeriaa. Jos Dinosaur Jr.:n tavaramerkkisoundia on aikojen saatossa kuvattu Neil Youngin, Black Sabbathin ja Black Flagin risteymäksi, voidaan uusakustisen Mascisin tapauksessa pitää Young mukana, mutta korvata jälkimmäiset Nick Drakella ja Bonnie Prince Billyllä. Several Shades of Why onnistuu arvostettavalla tavalla liu’uttamaan krapulaisen raukeuden ja synkähköt vanhenemisen tunnelmat kirkkaaseen duurimelankoliaan. Esimerkiksi Godspeed You! Black Emperor -yhtyeen Sophie Trudeaun viulun täydellistämä nimikappale lähestyy arvoituksellisessa puhtaudessaan jo enemmän brittifolkin aatelia kuin ruutupaitaista jenkkisynkkyyttä. Trudeaun lisäksi Mascisin studiolla ovat vierailleet myös Band of Horsesin Ben Bridwell ja J:n kanssa yhteiskiertueellekin lähtenyt Kurt Vile, joka luo dobrollaan erityisen kaunista hälyä kappaleeseen Very Nervous and Love.

Laadukkaiden apujoukkojen ympäröimä Mascis ei kuitenkaan ole uhassa ajautua valokeilasta. Tutun laiskasti narisevan lauluäänen lumovoima ei ole vuosien mittaan heikentynyt, enemmänkin halkeillut lisää ja välttänyt jollain ihmeellisellä tavalla tummumisen. Kautta levyn kuultavien sovitusten hienostuneisuudesta huolimatta pysäyttävimmät hetket tarjoaa J:n ypöyksin vetämä Too Deep, jonka pakahduttava yksinkertaisuus tuntuu nerokkuudessaan huvittavalta. Pieniä soolokitarafragmentteja Mascis heittelee myös tarpeen tullen, onnistuneimmin What Happenedin kliimaksissa.

Kertautunut raukeus ja pieni notkahdus sävellysten tasossa luo albumille keskikohdan jälkeisen suvannon, jonka päätöskolmikko Too Deep, Can I ja What Happened onneksi lopettaa lyhyeen. Hetkittäisen löysyyden sijaan Several Shades of Why jättääkin itsestään mielikuvan onnistuneen vakavana puheenvuorona, jonka julkistamisen voi kuvitella olleen tekijälleen tärkeää. Välityöksi siitä ei ole, enemmänkin osaksi Mascisin mittavan tuotannon terävintä kärkeä.