Lame Duck: The Bastard Diaries (EP)

Omakustanne

Pintapuolinenkin tutustuminen Lame Duckin menneisyyteen paljastaa espoolaiskolmikon vaikutekirjosta sen olennaisen, minkä voi todeta nopesti myös yhtyeen kolmatta EP:tä kuunnellessa. Punk-pop-rock -yhtyeen musiikissa kuuluu Green Dayn ja NOFX:in tyyliset pitkän ja keskipitkän linjan tekijät sekä Good Charlotten tai My Chemical Romancen kaltaiset uudemmat bändit. Uutukainen, kahdeksanbiisinen The Bastard Diaries esittelee yhtyeestä useita puolia, mutta on myös toimiva kokonaisuus iskevää, melodista ja rehellisen suoraviivaista musiikkia suoraan skeitti- ja lumilautaleffoihin.

Lame Duck on niin amerikkalaisen perinteen läpäisemä (eli amerikkalaisen kuuloinen yhtye), että se ei voisi tulla muualta kuin Espoosta. Vaikutteet kuuluvat läpi, mutta reilun avoimesti – en ole aiemmin kuullut niin Billie Joe Armstrongilta kuulostavaa kotimaista laulajaa kuin esim. First Aid Kitillä kuullaan. Kolmikko on kuitenkin myös luonut väkevänkuuloisen äänimaailman, jota sellaisenaan kelpaa esitellä muidenkin rinnalla. Mieleen tulee toinen kotimainen, vastikään levyn julkaissut Home Junior, jonka kanssa Lame Duck on esiintynyt ainakin Helsingissä: yhtyeillä voisi olettaa olevan yhteistä fanipohjaa.

Juniorit ovat espoolaiskolmikkoa vielä edellä biisinkirjoituksessa, mutta eivät hirveästi. Minkä myös Lame Duck pastissimaisuudessaan ehkä häviää, se ottaa takaisin paletin kaikenpuolisella toimimisella. Toki akustinen First Aid Kit on silkkaa Green Daytä ja sitä ennen kuultu Life's Not A Movie (But You're Quite An Actor) nimeään myöten klassinen pop-punk -biisi. Melodisen hoilaava mutta raskaalle pikkusormea tarjoava L**e Song, laveasti soiva Déjà Vu sekä päätöksenä kuultava äänekäs ja vahvasti säröllä kulkeva Resignation esittelevät kuitenkin kaikki erilaisia puolia kolmikosta. Materiaalin moninaisuudesta huolimatta Lame Duckilla on oma soundinsa.