Joe Bonamassa: Dust Bowl

Provogue

Joe Bonamassa on 2000-luvulla ehtinyt tehdä pitkän uran blues- ja country-rockin parissa. Lähes joka vuosi on ehtinyt pukata levyä, mukaan lukien livealbumi Royal Albert Hallista. Minulle kitaristi ei ollut ennen tätä Dust Bowlia tuttu nimi, joten en voi verrata sitä hänen muihin tuotoksiinsa - arvio on siis kirjoitettu näiltä kantimilta. Tämä tiedoksi hepun faneille, etteivät ihmettele mitä se Lamberg suu vaahdossa oikein horisee.

Sanotaan nyt heti kärkeen, että levy on hyvä. Aloitusraita Slow Train lähtee asiaankuuluvasti liikkeelle junan männän tahtiin hakkaavista rummuniskuista, kunnes kitarat pääsevät mukaan leikkiin junan pillin vihellyksen saatellessa albumia matkaan. Pikkuhiljaa myös urut ja basso alkavat maustaa soppaa. Bonamassan ääni revittelee ilahduttavan fogertymaisesti.

Sooloiluakin mukana on, mutta ei mitenkään häiritsevällä tavalla, vaan entisestään eeppinen kappale kasvaa täten vieläkin massiivisemmaksi. Lähes seitsenminuuttinen biisi imaisee kuulijan välittömästi mukaansa albumin maailmaan. Laulujen aiheiksi on levylle valikoitunut tarinoita naisista ja Cadillaceista, kuinkas muutenkaan.

Slow Trainin jälkeen onkin hyvä laittaa sellaisia ässäraitoja kuin albumin nimibiisi, jossa vahvasti kaiutetulla rautalankailulla luodaan selkäpiitä värisyttäviä tunnelmia. Black Lung Heartachessa kitara, tablat ja haitari soivat aluksi sellaisena hybridinä, että katsojan mieleen tulevat yhtaikaa sekä Yhdysvaltain takametsien viikonloppujen iltajamit että itämainen eksotiikka. Lopulta biisi purkautuu jytäkäksi rockiksi.

The Last Matador of Bayonnen trumpetti ja myöhäisillan fiilistely muistuttavat Bruce Springsteenistä niiltä ajoilta, kun hän loi vielä mielenkiintoista musiikkia. Ilahduttavasti rokkaa myös pitkä No Love on the Street, jossa Bonamassa väläyttää kitaristin taitojaan oikein kunnolla. Mies on käsitykseni mukaan ollut vielä jonkin sortin lapsinero ja rämpytellyt jo polvenkorkuisena menemään Hendrixit sun muut. Se kuuluu kitaroinnin varmuudessa ja samalla vaivattomuudessa. Sooloa tulee kuin ripulia, ei tarvitse edes pinnistää.

Toki vähän huonompiakin biisejä 12 kappaleen kattaukseen mahtuu mukaan, mutta nekään eivät ole oikeasti huonoja, vain heikompia kuin albumin ässäkappaleet. Bonamassa suosii erityisesti pidempiä jamittelukappaleita ja itse pakkomielteisesti biisien pituuksista kiinnostuneena innostun luonnollisesti aina kun kappale joko alittaa minuutin rajan tai ylittää kuuden minuutin rajan. Äärimmäisen pitkissä tai lyhyissä muodoissa on usein jotain tavattoman virkistävää ja rajat rikkovaa.

Siksikin Bonamassan pitkät jamittelut ovat mannaa korville. Bändillä ei ole kiire mihinkään tai tarvetta esitellä popsensibiliteettiään - vaikka se noin 3 minuuttia eräänlainen populaarimusiikin kultainen leikkaus onkin. Kuuntelijakin voi vain naatiskella, kun soittajien otteesta välittyy rentous.

Muutamasta hieman heikommasta raidasta huolimatta Dust Bowl on yllätysmainio albumi. Pisimmän miinuksen antaisin lähinnä tuotannosta, joka kuulostaa liiankin puhtoiselta studiokamalta. Räkäisyys ei olisi pahitteeksi. Joka tapauksessa kuuntelija ilahtuu paitsi itse levystä, myös siitä havainnosta että vielä 2010-luvullakin julkaistaan virkistävää, maukasta ja hieman mausteista bluesrockia. Perinteet kunniaan!