Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti

Fonal

Muutama vuosi sitten olin häkeltynyt Eleanoora Rosenholmin kakkoslevystä. "Älä kysy kuolleilta, he sanoivat", enkä minä kysellyt, mutta kerroin kyllä innostuksestani kysymättäkin. Jälkiviisastuneena tuolloinen intoilu tuntuu vieraalta, vaikkei levy huonoksi ole muuttunut. Innon asetuttua löysin itseni useammin Vainajan muotokuvan parista, ja nyt siihenkin tulee muutos. Hyväile minua pimeä tähti, Eleanooran kolmas albumi, on kokonaisuutena sen paras tekele.

Vuodet vierivät, murhamysteerit tulevat ja menevät, ja Eleanoora Rosenholm on suunnilleen ennallaan. Pasi Salmi ja Mika Rättö – jos ketkä – osaavat tehdä tyylikästä, viileää, kokeilevaa popmusiikkia. Ei sovi edes ihmetellä, että Hyväile minua pimeä tähti on täynnä sellaista. Ihastella kuitenkin. Rätön tekstit, surrealistisia mutta käsitettäviä, käteen otettavia, ja Noora Tommilan laulu – siinä pähkinänkuoressa loiston salaisuus.

Vaikka vähänlaisesti on valoa uutukaiselle eksynyt. Minään ilonsaattajana yhtyettä ei tietysti ole voinut nähdä, nyt aiheet ja toteutus on käännetty vielä pari ekstrapiirua poispäin. Synkkyydessä on silti ilahduttavaa pirskahtelevuutta, teatraalisuutta. Ollaan niin kuin puuttuisi vain näyttämösovitus. Ja puuttuuhan se, mutta vain todellisuudesta. Jatkuvajuoninen albumi on enemmän kuin nippu tarinoita tai edes novelli.

Ambulanssikuskittaren kaltaisia päähän äkkiseltään iskostuvia kappaleita ei levyltä löydy, Sata Ave Mariaa on lähellä. Hyväile minua pimeä tähti operoi toisaalta tasolla, jossa yksittäiset biisit eivät tee tai tapa kokonaisuutta, ne vain ovat sitä. Kahdeksanminuuttisesta Kolosta alkava eskapistinen sukellus sisäänpäin on ilmeeltään kevyt kuin tuulahdus, mutta vaikutukseltaan paljon enemmän. Albumin keskeisin piirre on sen vähäeleisyys, pienestä lähtevä ja yleensä siihen jäävä rauhallinen soittelu, joka ei yritä väittää mitään.

Uusi levy on uusi askel Eleanoora Rosenholmin uralla, mutta muutokset entiseen ovat kohtuullisia. Joku ei pidä Rätön vokalisoinneista, toiselle entisestään lisääntynyt teatraalisuus ylipäätään on ongelma. Sen ei kannata kuitenkaan antaa estää kuuntelemasta elinvoimaisen ryhmän vangitsevaa kolmoslevyä. Hyväile minua pimeä tähti toimii täysin eri tavalla kuin edeltäjänsä ja vaatii vaatimattomuuttaan kuulijan keskittymistä. Se palkitsee, koska levyn suoraviivainen outoilu tuo mieleen vain tekijänsä