Parzival: Urheimat

VME

Laibachin jalanjäljissä jo pian kaksi vuosikymmentä kulkenut Parzival on mielenkiintoinen ja outo ilmiö. Bändin ytimestä löytyy kolme alkujaan venäläistä muusikkoa, jotka asuvat tätä nykyä Kööpenhaminassa, Tanskassa. Yhtye esittää pääosin saksankielistä industrial-elektro -messua, joka on väkevän wagneriaanista.

Yhtenevyydet Laibachiin ovat bändin seitsemännellä albumilla yhä niin ilmeiset, että slovenialaiset voisivat hyvin syyttää Parzivalia suorasta varkaudesta, mikäli moinen vain sattuisi olemaan Laibachin tyyliä. Teollisista linjoista lähinnä onkin martial industrial, tosin mukana on pieniä vivahteita uusklassisen industrialin läsnäolosta. Massiivisuudellaan taivaita tavoitteleva intro Zeit 0 on kuin tutustumiskierros yhtyeen suunnattomaan katedraaliin, jossa koneet ovat alati äänessä ja kaikki lausumisen arvoinen esitetään matalimmalla mahdollisella äänellä.

Yhtye on onnistunut luomaan vahvan soundin, jolla konevoimalla luodut kappaleet toteutetaan miltei täysin ilman elävien kielisoitinten apua. Suoraviivainen ja kiillotettu ilmaisu vahvistaakin materiaalia, mutta kolmentoista raidan annokseen olisi suonut edes pari kaavasta erottuvaa esitystä. Nyt numerot muistuttavat toisiaan niin paljon, että annos tahtoo puuduttaa. Edukseen erottuvat etenkin nimibiisi Urheimat, sekä hiukan myöhemmin kuultava Peitsche und zuckerbrot, mutta muuten tasainen vahvuus tahtoo muuttua tasapaksuksi puurtamiseksi. Urheimat on tutustumisen arvoinen levy silti kaikille Laibachin ystäville, ja miksei muillekin totalitaarisen industrialin kolkkoon kolinaan ihastuneille.