Beardyman: I Done a Album

Sunday Best

Apocalyptican kohdalla olen miettinyt usein, että mitä itua on tehdä ensin metallia selloilla ja uran edetessä vähentää sellojen kuulostamista selloilta ja sen sijaan laittaa ne kuulostamaan yhä enemmän sähkökitaroilta, lisäten sekaan vielä rumpalin ja satunnaisia laulavia vierailijoita? Lopulta koko yhtye kuulostaa vain marginaalisesti sellomusiikilta ja yhä enemmän erittäin keskinkertaiselta rockilta.

Beardymanin kohdalla voisi tuumia samaa beatboxauksen tapauksessa. Miksi käyttää levyllä luuppeja suullaan tekemistä äänistä, jos soundit ovat joka tapauksessa keskinkertaiset? Toisin sanoen, miksi räkiä kämmeniinsä, jos beatboxauksen ominaissoundi ei suurimmalla osalla levyä kuulu?

Beardyman eli Darren Foreman tekee pääasiassa intrumentaalihiphoppia. I Done a Album on hänen toinen studiolevynsä. Niitä ennen hänet tunnettiin kotimaassaan esimerkiksi kaksinkertaisena beatboxauksen Britannian mestarina, jolle on ehtinyt kasvaa vuosien mittaan varsin mittava suosio. Hän on niin toiminut osallisena erilaisissa multimediataideteoksissa kuin vieraillut television tietovisailuissakin.

Beardymanissa on kyse mielenkiintoisesta ilmiöstä ja onkin sääli, ettei levy aivan anna sitä mitä voisi kuvitella. Albumin kaikki äänet eivät ole ihmissoundeilla toteutettuja – ellei Beardyman ole oppinut jossain ujeltamaan kuin urkusämple.

Parhaimmillaan artisti on kokeellisimmillaan. Game Over (Latex Quim) on rytminsä puolesta levyn abstrakteinta tavaraa, vaikka sen melodiassa on pelottavan ysärit fiilikset. Aloitusraita And He Saw That It Was Good on mukavan happoisasti pulputteleva ja siinä beatboxaus on havaittavinta. Mainio Vampire Skank jytisee yllättävän raskaasti eteenpäin, mutta sotkee mukaan korneja sitar-soundeja ja pseudovenäläisiä loilotuksia jotka olisivat kuin kotonaan eurodance-albumilla.

Suurin osa albumin biiseistä ei edes tunnu hiphopilta, vaan electronicalta tai triphopilta. Levyn edetessä kuuntelijalle paljastuu materiaalin olevan kiltisti sanottuna varsin sekalaista ja biitit eivät yksinkertaisesti ole kekseliäitä, joskin Beardyman on paremmin kotonaan rytmin kuin melodian maailmassa.

Ongelmaksi tuleekin sitten levyn aivan ylimitoitettu pituus, joka on niin järjettömän monen kokopitkän hiphop-tuotoksen ongelma, että tuntuu melkein turhalta sanoa sitä ääneen. Kappaleita on inhimillinen määrä, koska monet raidoista ovat lyhyitä skittejä, mutta monet keskinkertaisimmistakin jumputuksista ovat saaneet pituutta aivan ylitse sen mihin niillä olisi rahkeita.

Aluksi kiehtovalta tuntunut levy alkaa maistua työvoitolta mitä lähemmäs loppua päästään. Räppäreitä ihannoivia keskenkasvuisia pilkkaava vikinä raidalla Big Man alkaa ärsyttää erittäin nopeasti eikä ole vitsinäkään kovin hyvä, vaikka läppä ihan oikeaan osoitteeseen kohdistuukin. Gonna Be Sick sujahtaa keskinkertaisena ohi korvien ja Sativa Stepsin kaltaiset aneemiset jumputukset kuuluisivat singlen b-puolelle (jos kukaan enää singlejä cd-muodossa julkaisisi), eivät albumille.

Loppupuolella levy muuttuu sitten aikamoiseksi amispopiksi, joka mielentilasta riippuen joko ilahduttaa tai ei (Where Does Your Mind Go?). Riippuu kai siitä tunteeko suonissaan jyskyttävän alkukantaisen tarpeen ajaa markettien parkkipaikoilla ympyrää. Skitteinä on väliin laitettu huumoria, joka on jonkinlainen Beardymanin tunnusmerkki. Hauskimmillaan partaukko näissä höpinöissään muistuttaa väsähtänyttä Frank Zappaa. Lävitse levyn toistuvat ysärisoundit huvittavat, mutta toisaalta saavat albumin kuulostamaan jo ilmestyessään vanhentuneelta.

Beardyman on kulttihahmo, käsittääkseni live-esiintymistensä tähden. Haluaisinkin nähdä miltä miehen toiminta lavalla näyttää. Uskon tuolloin tehtyjen beatboxauksen soundien ja niiden lennosta tehtyjen luuppausten olevan aivan toisella tasolla ja olennaisilta osiltaan mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin nyt valitettavan väsyneeltä kuulostava bassonpätkyttely. I Done a Album ei ole tuskallisen huono levy, mutta sen olisi konseptinsa tähden pitänyt olla paljon enemmän.