Torchbearer: Death Meditations

Vic

Saatekirjeessä lukee, että bändi yhdistää eri genrejä ja kappaleiden tempo on nopea, mutta välillä kuullaan hitaampaakin murinaa ja tunnelmointia. Tätä ympäripyöreämmäksi bändin tyylin kuvailussa ei kai voida mennä. Monissa liemissä keitetyn kitaristi Christian Älvestamin luotsaama Torchbearer on siis ruotsalainen, kolmanteen albumiinsa ehättänyt deathmetalia ja blackmetalia yhdistävä porukka, jonka edellisestä kokopitkästä on ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta.

Kun bändiä kuvaillaan ruotsalaiseksi kuolonmetalliksi, se ei kuulosta kovinkaan mielikuvitusta kiihottavalta. Länsinaapureillamme on aina vaarana liukua tylsään geneerisyyteen, sanoisinko jopa astua liukumiinaan, eikä tältä vaaralta aivan tälläkään kertaa vältytä. Levy esimerkiksi alkaa mahtipontisella orkesterin töräyttämällä instrumentaalilla, joka onneksi jätetään tällä erää lyhyeksi. Eikö tällaisiakin ole kuultu ihan tarpeeksi jo? Aina pitää olla pieni kuoro jossain, vähän pientä viulusoundia siellä sun täällä, akustisen kitaran helähdyksiä. Nyt kun ne vielä voisi toteuttaa tyylillä, välttäen päälle liimatun tuntu.

Yhtyeen itsensä mukaan inspiraationa on toiminut Hagakure, samurain kunniakoodia läpikäyvä japanilaisen kirjallisuuden klassikko. Tällaiset kuvailut ovat aina vähän hymähdyttäviä, erityisesti kun albumin soundista ei mitenkään kuule sen olevan konseptialbumi. Se ei riitä, että sanoo levynsä olevan yhtenäinen kokonaisuus, vaan koko albumin ympärille pitäisi kehrätä myös musiikillisesti yhtenäinen aura, oma maailmansa.

Itse musiikki on totta totisesti kombinaatiota jos jonkinlaisesta metallityylistä, mikä tuntuu olevan päivän sana. Tällä komboilulla yritetään oletettavasti pehmentää jokaisen genren pahimpia särmiä ja saada bändiä markkinoitua isommalle porukalle. Teistä en tiedä, mutta minä ainakin tahtoisin joskus kuulla vähän tuhnuisimpien soundien ja suoraviivaisempien genrevetojen pääsevän vaihtelun vuoksi suurempaan suosioon. Sävellykset ovat usein vähän liiankin mietittyjä ja tuotannot niin viilattuja, että turtumuksen ilkeä aave lymyilee mielen sopukoissa väkisinkin.

Onneksi kokonaisuus on kuitenkin ihan viihdyttävä. Typeryyksiä löytyy toki sieltä sun täältä. Coffin-Shaped Heartin nostattelusoundi on niin kuultu juttu, että oikeasti ihmetyttää jonkun oikeasti käyttävän sellaista enää. Ajoittain, kuten At Takao River -raidan tai albumin päättävän eeposmaisen The Aphotic Depthsin tapauksessa, menee kitaran kanssa tilutteluksi.

Melodisuus on minusta aina ollut eri asia kuin se, että soitin pitää kiduttaa hengiltä. Tällainen sooloilu kuulostaa rakenteettomalta, tarpeettoman kaoottiselta ja vähän huvittavaltakin. Torchbearerin tapauksessa se kuulostaa vielä aivan ylimääräiseltä, koska bändin vahvuus on kuitenkin sen ollessa armottomimmillaan.

Enkä nyt sano, että jotain korneja kotosoittimia olisi pitänyt alkaa helähdytellä, mutta nyt samurailäppäkin jää jotenkin etäiseksi. Toki levy kuulostaa yhden ja saman bändin tuotannolta, mutta ei erotu tuotantomaailmaltaan edukseen muista vastaavista yrittäjistä.

Plussaakin vastapainoksi löytyy. Bändin rumputyöskentelyn äärellä häärii Rolf Pilve, jonka soittelua on kaikkein miellyttävintä kuunnella, erityisesti levyn raskaammissa ja thrashimmin kalskaavissa osuuksissa. At Takao River on tiluttelustaan huolimatta vallan tunnelmallinen biisi. Severings taas rynnii eteenpäin sellaisella sarvikuonon raivolla, josta minäkin nautin – vaikka sen niin sanotun melodisen kitaran siellä taas pitää ollakin spedeilemässä.

Torchbearerin kolmas albumi onkin vallan viihdyttävää pauketta, jos osaa sulkea korvansa pahimmilta vinguttelun ylilyönneiltä eikä odota mitään progemestariteosta, konsepteja tai ei. Levy on osattu pitää myös sopivan lyhyenä, jotta sen jaksaa kuunnella uudestaankin eikä genrekomboiluista huolimatta touhu kuulosta sekametelisopalta.

Parhaimmaksi raidaksi kohoaa toiseksi viimeisenä armottomasti hyökkäävä Dying Codex, joka voi muun levyn jo autuaasti unohduttua jäädä ainakin omaan soittimeeni pyörimään toistekin. Miksikään erinomaiseksi tulevaisuuden klassikoksi en tätä kutsuisi, mainioksi levyksi noin muuten kyllä. Seuraavaksi bändi voisi edetä raaempaan suuntaan.