Ville Leinonen & Niko Ahvonen: 2 leijonaa rocksteady

Playground

Tätä kahden ”jellonan” taistelua on hiukan harhaanjohtavasti markkinoitu suomalaisen iskelmän ja 1960-luvulla pinnalla olleen jamaikalaisen rocksteadyn ristisiitoksena. Ei se vale ole, mutta ei myöskään koko totuus. Ville Leinonen ja Niko Ahvonen kantavat toki sisään lapiokaupalla sinivalkoisuutta, mutta levyn ”suomi-ikivihreiden” säveltäjistä löytyy sellaisia nimiä kuin Alberto Dominguez, William Best ja Eden Ahbez, mikä kielii vielä monipuolisemmasta musiikkikulttuurien sulatusuunista.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä levyllä ja lavalla miehiä säestää eri porukka. Albumilla hölkkäävän The Levitatorsin vierailijoina kuullaan kuitenkin myös live-bändi Funky Kingstonin jäseniä. Homman nimenä on siis ripotella Jamaikan lipun päälle sinivalkoisia mausteita. Soitollisesti keitos toimii, mutta biisivalinnoissa jää harmillisen paljon parantamisen varaa. Esimerkiksi keikkojen ehdoton kohokohta, solistien taisteluduettona svengaava Kuinka saisin rikki kookospähkinän, loistaa jostakin syystä poissaolollaan.

Ahvonen on polvia nytkyttävän musiikin kanssa enemmän kotonaan, mutta Leinonen ottaa hiukan yllättäen selkävoiton hänestä. Yksi selitys on kappaleiden tasossa, sillä onnistuneimmat ahvosvedot Tuonen kielo ja Tri Lempi ovat kuitenkin levyn ehdotonta eliittiä. Ahvosen lauluääni on vahvempi, mutta Leinosen taipuisa tulkintakyky tulee vieraalla musiikillisella maaperälläkin komeasti esiin. Sametinpehmeä Luonnonlapsi haastaa ihan tosissaan Olavi Virran ja Topi Sorsakosken kaltaisten mestareiden versiot.

Vaikka Leinonen vetää pidemmän korren, hänen piikkiinsä menee myös pahin huti. Toki Ranskalaiset korot kopisevat myös soitannollisesti metsähallituksen puolelle, sillä biisi ei vain yksinkertaisesti toimi. Mutta tahallisen (tai tahattoman) tragikoominen teinipoikatulkinta ja sen sekaan hiipivät tangoparodiasujautukset vievät kappaletta entistä kauemmas maalista. Ja juuri kun rukoilee tämän myötähävettävyyden päättymistä ja luulee, ettei mikään voi mennä enää pahemmin pieleen, mikkiin tarttuu Sami Saari.

Maantieteellisen sylttytehtaan perinteiden mukaisesti albumilla on myös pari dub-miksausta levyn kappaleista. Myönnän ihan suoraan, että yllekirjoittanut ei kuulu jamaikalaisen musiikin asiantuntijoihin, mutta näiden dubien tarkoitusperä tässä yhteydessä ei oikein valkene. Ilman niiden olemassaoloa tähtiä olisi tullut yksi enemmän. Nyt pyöristetään johdonmukaisesti alaspäin, levyn useista onnistumisista huolimatta. Livenä tämä futaa huomattavasti paremmin.