Tapio: Osapäiväpunkkari

Omakustanne

90-luvun lopulla Kråklund Records julkaisi Neljä nahkafagottia -EP:n (joka nimellään irvaili Neljälle Baritonille). Julkaisulla kuultiin itsestäänselvyys-Klamydian lisäksi yhtyeitä nimeltä FTK, Nukkekoti ja Sanktio. Tähän aikaan Klamydia oli jo hyvin heikkotasoinen ja tylsä yhtye, mutta jokainen lätyn muista yhtyeistä oli vielä huonompi ja mitäänsanomattompi. Tapio sopisi tälle julkaisulle hyvin.

Kun suolahtelaisnelikko edellisen kerran lähestyi desibeli.netiä, valiteltiin ettei yhtyeen musiikki tuntunut miltään. Sama ongelma vaivaa edelleen, vaikka nimi jutun alla muuttuu. Osapäiväpunkkarin materiaali sujahtaa enimmäkseen niin jälkiä jättämättä korvasta toiseen, etten voi käyttää sitä todisteena edes siitä, että korvieni välissä ylipäätään olisi jotain mihin tarttua.

Teksteissä ollaan mm. armeijan käymistä vastaan, valitellaan viinan tyhmentävää vaikutusta ja todellisuuden sietämättömyyttä, lauletaan kapitalisteista ja mainitaan kaikki mahdolliset punk-kliseet ja niin edelleen – enemmän tai vähemmän todella puhki kaluttuja aiheita, joihin ei tuoda mitään uutta. Nimibiisi on kuitenkin niin osoitteleva, että sen on pakko olla ironiaa. Mietettä tukee saatteessa mainittu piruilu ja se, ettei kukaan kolme-neljäkymppinen voi oikeasti tosissaan laulaa tällaisia tyhjänpäiväisyyksiä.

Käynnistyttyään, biisi toisen perään on sitä samaa simppelin kaavan punkrockia, jota maan nuorisotiloissa kuultiin melkein joka toisen yhtyeen soittavan ennen kuin Suomesta tuli virallisesti hevimaa. Poikkeuksiakin onneksi on: mm. Nisäkkäitä ottaa kopin vähän kieromman kautta ja Pappa betalarin loppuosa muuttuu hetkeksi Juice-henkiseksi pohdiskeluksi. Vaan vähissä ovat musiikilliset ilonaiheet Osapäiväpunkkarilla, joskin Tapion puolesta on sanottava, ettei vajaan puolen tunnin mittaisen levyn kuunteleminen vitutakaan. On myös muistettava, että suurimmalla osalla yhtyeistä tekstit ovat yhdentekevää tauhkaa.

Siinä mielessä täytyy jopa nostaa hattua, että tuskin tässä mitään sen kummempia on lähdetty tavoittamaan. Saatteen välitön ote ja rehellisen yksinkertaisuuden korostus kertoo siitä, että Tapio jatkaa työtään suoraviivaisen ja tyhjänpäiväisen punkrockin saralla ylepydellä ja hyvä niin. Vain asianharrastajille siis.