Hexvessel: Dawnbearer

Svart

Komeista vinyylipainoksistaan tunnetun kotimaisen Svartin toinen oma kiinnitys Hexvessel on periaatteessa Mathew "Kvohst" McNerneyn yhdenmiehenyhtye. Mm. englantilaisen Coden ja norjalaisen Dødheimsgardin riveissä seissyt laulaja on haalinut ympärilleen lauman enemmän tai vähemmän tunnettuja muusikkoja ja muita tekijöitä, joiden kanssa hän on sukeltanut folkin pariin. Hexvesselin musiikkia kutsutaan tekijöiden toimesta okkultistiseksi folkiksi, mikä antaa ainakin viitteitä siitä, miltä puolelta väripalettia Kvohst sävynsä noutaa.

Yksinkertaistaen Hexvesselin musiikkia voi ajatella jonkin Midlaken kaltaisen, lempeän folk-yhtyeen kautta; lisätään vain hitunen kokeellisuutta sekä pahaenteiseltä tuntuva, ritualistisen manaava tapa käsitellä biisimateriaalia. Mustasta metallista ei ole niin pitkä matka Dawnbearerin tunnelmointeihin kuin voisi kuvitella, ja klassisen Comuksen ja tuoreemman Woven Handin lisäksi Hexvessel tuntuu olevan sukua myös Kveldssangerin aikaiselle Ulverille.

Mielleyhtymiä tulee toisenkinlaisiin suuntiin. Kvohstin kuulas ääni muistuttaa jossain määrin Morrisseystä, ei ehkä mairittelevin verrokki mm. Norjan Lapissa asuneelle metallimiehelle. Joka tapauksessa, Dawnbearerin venkoilevan aloituskappale Invocation Summoningin kirkkaudessa on jotain muutakin The Smithsin mieleen tuovaa kuin laulu. Albumin raidoilla kuullaan runsas arsenaali etenkin kielisoittimia, mutta silti yleisilme on hyvin selkeä. Kauniiden sävellysten ohi etummaiseksi nouseekin albumin hämmästyttävä tunnelma, raskas ja tiheä.

Perinteisen folkin rinnalla liki täysin akustinen Dawnbearer kuljettaa saman genren psykeedelisempää laitaa. Biisit rakentuvat sekä klassisesti että venyttelevän kokeilevasti. Kokonaisuus on helposti lähestyttävä, mutta ei pinnallinen. Ritualistinen henki, mandoliinin ja bandeónin kaltaiset soittimet sekä rauhassa kasvatetut teemat ankkuroivat albumin paikoin reilusti kauemmas ajassa kuin vain 1960-luvulle.

Dawnbearerin parhaat hetket ovat sen ensimmäisellä puoliskolla: mainittu aloitus, tiiviin raikas Heart of the Mind World sekä kauniisti banjon ja jousien ympäröimä The Death Knell Tolls ovat todella komeita biisejä. Myös esim. akustisesti näppäilevä Wayward Confessor sekä luenta Paul Simonin Diamondsista toimivat. Albumia jaksotetaan useilla välisoitonomaisilla tunnelmoinneilla ja ehkä siksi se ei oikein jaksa kantaa ihan koko mittaansa. Varsinaisia huteja Dawnbearerille ei kuitenkaan ole eksynyt, ja sen pistämätön tunnelma roikkuu pahaenteisenä kuulijan yllä loppuun asti.