Banjo or Freakout: Banjo or Freakout

Memphis Industries

Svengaavan nimen taustalta löytyy Italiassa syntynyt ja sittemmin lontoolaistunut Alessio Natalizia. Projektinsa esikoispitkäsoitolla Natalizia ei banjoile, sekoile tai edes sekoile banjolla. Näissä kymmenessä laulussa makoillaan hillityn nuhjuisen keskustayksiön sängyllä, ollaan uneliaita ja uneksitaan vielä pehmeämmästä uneliaisuudesta käyttäen hyväksi laajaksi ryöpsähtänyttä sivistystä lo-fin, ambientin ja karkkipopin ilmaisukeinoista. Banjo or Freakout esittää kuulijalleen aran ja asiallisen kutsun kellertäviin tunnelmiin, joista maltillisen kuuntelun myötä aukeaa viitteitä siniseenkin päin.

Tarkoin sykkivän rytmiikan saattelema avauskappale 105 on pienieleisessä puoliamericanassaan kuin Sparklehorsea, jossa riipivyyden on korvannut täyteläisyys. Can’t Be Mad For Nothingin mantramainen loppunostatus taas kuulostaa Animal Collectivelta ilman hurmosta. Kevytversioon johtava kaava on Banjo or Freakoutille tyypillinen – periaatteessa sekä makuuhuonepsykedeelinen pop että ambientiin päin kallistuva maalailu sujuu, mutta annokset ovat liian pieniä. Varovaisuuskin jää puolitiehen. Leppeän säröisesti polkevan Go Aheadin kertosäkessä Natalizia kuiskii: I didn’t wanna go ahead. Niin, syvempään utuun tai kirkkaimmille popkaarille tässä ei halutakaan rynnätä, vaikka kaiken muun kuin päiväunille vaipumisen kannalta irtiotot olisivat tärkeitä.

Sivistyneen ja teknisesti korkeatasoisen hempeilyn opinnäytteen tasolle albumi ei kuitenkaan juutu. Kuulokkeilla, toistuvasti ja – kyllä vaan – nukahtamistilassa kuunneltuna kappaleiden pakottamaton vaatimattomuus voittaa ainakin osin puolelleen. Lempeästi liitävä Idiot Rain ja tässä joukossa kiivastempoinen Dear Me loppuliukuineen osoittavat Natalizian osaavan tunnelmoinnin ohella myös säveltää. Ja vaikka mitään ikimuistoista Banjo or Freakout ei tarjoakaan, jättää se pidättäytyneisyydessään enemmän miellyttävällä kuin ärsyttävällä tavalla yhdentekevän vaikutelman.