Wye Oak: Civilian

City Slang

Sikiöasentoon käpertynyt íhminen on osunut vihertävään veteen. Hän on matkalla alaspäin, kohti syvenevää pimeyttä ja pimenevää syvyyttä. Kuinka syvälle hän vajoaa, ennen kuin kädet päästävät polvista ja raajat yrittävät saada otetta vedestä vetääkseen ruhon kohti pintaa? Vai pysyvätkö kädet tiukasti paikoillaan, kun hän nojaa taaksepäin ja antaa veden paineen rauhassa lisääntyä, nautinnollisesti kuin vääjäämättömän aavistaen, mutta silti tietämättömänä tulevasta?

Tällaisiin kysymyksiin ei Wye Oakin kolmannen albumin kansi vastaa, mutta sisällön perusteella on helppo taipua jälkimmäiseen. Jenn Wasnerin ja Andy Stackin pienyhtyeen – Wasner laulaa ja soittaa kitaraa, Stack soittaa rumpuja toisella ja syntikkaa toisella kädellä – musiikki on rauhallista, säröisten kitarasoundien folkia ja sumuisen noisen poppia; kohteliaan pidättyväistä ja suurin varauksin itseään kuulijalle avaavaa kauneutta, joka tappaisi jos voisi.

Albumin komea nimikappale Civilian tiivistää olennaisen: kevyenä folkrockina käynnistyvä biisi muuttuu kuin itsestään koko ajan, hakee vauhtia laukkaavasta kompista ja rysähtää ekstaattiseksi särökitaroiden hallitsemaksi melupopkliimaksiksi. Raisuimillaan biisi ei ole edes erityisen meluisa, mutta ero albumin pidättyväiseen yleisilmeeseen on suuri. Baltimorelaiskaksikko pelaakin paljon kontrasteilla ja yllättävillä tempon- ja tunnelmanvaihdoilla.

Kappaleita Wye Oak ei tee perinteisessä mielessä. Yhtye käyttää fragmentteja, toistelee ja pyörittelee niitä ja luo runsaasti teksturoidun kuoren hyvin pienellä vaivalla. Se onkin kaksikon hämmästyttäviä puolia: miten niin vähällä kuulostetaan niin paljolta (eikä se johdu pelkästään studiolaitteistoista). Rytmit ovat kauttaaltaan liki melodisia ja soundi uneliaan täyteläinen. Wasner laulaa synkeistä aiheista – kuvankauniilla Two Small Deathsillä hän kuvaa lähinnä todeten haaskaeläimiä ryöstämässä rakkaiden ruumiita – puutuneesti ja hänen etäältä tuleva, ohut äänensä sopii hienosti muutenkin suuresti yhtyeen pirtaan.

Civilian on täynnä hyviä biisejä, vaikka sen hajanainen rakenne ja raamittomuus voivat johtaa albumin helppoon ohittamiseen. Holy Holy tapailee myrskyisästi Sistersin aikaista Sonic Youthia, Fishin yksinäinen kitarakuvio soi monipuolisemmin kuin monen indierock-yhtyeen tuotannot ja kaunis Plains naittaa vähäeleisen folkin yhtäkkiseen ääniseinään kuin vahingossa. Jos kaipaat oppituntia pidättäytymisessä, kannattaa kuunnella albumin päätöskaksikko We Were Wealth-Doubt.

Wye Oak luo tiheää, mutta ihanan onttoa musiikillista kudosta. Sen keskelle tekee mieli upota ja antautua kokonaan: haluaa päästää kädet vapaaksi ja kokeilla, mihin kelluminen valon ja pimeän rajapinnalla johtaa.