Jukka Tolonen: Juudan leijona

Aikamedia

Artistin elämänvaiheisiin liittyvien taustatarinoiden kertomisella pitäisi olla jonkinlainen funktio. Yhtäsuuruusmerkkejä hurjien, kunnioitettavien tai häpeällisten vaiheiden ja äänilevylle tallentuneen musiikin välille ei tietenkään voi vetää, mutta joskus taiteilijan historian tunteminen on liki välttämätöntä hänen tuotantonsa käsittämisen kannalta. Jukka Tolosen Juudan leijona on tällainen levy. Suomiprogen ikoni nimittäin veisaa uutuudellaan akustisia körttivirsiä. Miksi? Ja miksi se ei tiluta?

Tasavallan Presidentti -yhtyeestä parhaiten muistettu Tolonen (s. 1952) oli loistonsa aikoina häkellyttävä kitaravirtuoosi, joka onnistui poikkeavalla tavalla yhdistämään teknisen osaamisen ja sielukkuuden. Vielä loppuvuodesta 2006 Pressan comeback-kiertueella mies päästeli menemään mykistyttävällä vimmalla, mutta lento oli loppuva pian. Vakavan huumeriippuvuuden kanssa painiskellut Tolonen puukotti tuon vuoden joulukuussa naisystävänsä liki hengiltä ja joutui reiluksi vuodeksi vankilaan. Kiven sisässä mies tutustui virsikirjaan ja koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Tulokset ovat nyt kuultavissa.

Progesta ei siis ole kyse. Sormien nivelrikon vuoksi maestro on vaihtanut pääinstrumenttinsa kitarasta pianoon, ja vaikka joitain yksittäisiä soolopätkiä kuullaankin, ei Juudan leijona perustu monipolviselle soitintyöstölle. Sen sijaan tarjolla on puhdasta gospelia, jonka pääasiallisena tarkoituksena on Jumalan ylistäminen. Karheaääninen Tolonen tulkitsee synnintuntoa, nöyryyttä ja tästä kumpuavaa iloa pursuvat körttitekstit vilpittömällä vakavuudella, mutta samalla valitettavan monotonisesti. Herttaisen suoraviivaiseen tyyliin laulaa myös Tolosen miniä Johanna, jonka tenavatähtimäisiä tunnelmia hipovat osuudet toimivat raikkaana vastapainona Jukan kapealle rekisterille.

Marzi Nymanin tuottama albumi soi akustisesti ja runsaasti, mutta puinen pehmeys on paikoin uhassa kääntyä puisevuudeksi. Polkuharmoonin ja kanteleen kaltaiset perinnesoittimet tuovat virkistäviä tuulahduksia, samoin Pressan riveistä tutun Juhani Aaltosen puhallinvierailut. Sovituspolitiikkaa vaivaa kuitenkin varovaisuus muokata virsimateriaalista muuta kuin rutinoituneen harrasta läpiluentaa. Rockin ja popin kieleen nähden poikkeavat tahtilajit tekevät Juudan leijonasta parhaimmillaan notkeasti jazzahtavan, joskin progekuninkaalta ja Nymanilta olisi voinut odottaa hiukan rohkeampia aksentteja. Nyt liki tunnin mittaisesta virsimassasta erottuu edukseen vain uhkaavalla hälyllä kasvateltu Isämme, kiitos päivästä. Tolosen möreään aameneen loppuva kappale onkin komea päätös maallikkoa puuduttavalle kokonaisuudelle, jolla on lopulta enemmän relevanssia tekijänsä selviämisen dokumenttina kuin äänilevynä.