Roy Gabriel: Dandy Diamond And The Non Human Dolls

Plastic Passion

Painakaa stopia, jos kuulostaa tutulta: glam rock -levy Dandy Diamond And The Non Human Dolls on konseptialbumi, joka kuvaa "erikoislaatuisen rockmessias Dandy Diamondin elämää jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa". Nimestä helposti syntyneet mielleyhtymät David Bowien Ziggy Stardust And The Spiders From Marsiin tai New York Dollsiin eivät ole sattumaa. Musiikkia kuuntelemalla painotukset eivät livahda vahingossakaan ohi; Roy Gabrielin kakkosalbumi on tiheä viittausten verkko, joka on glamin ja 40-vuoden takaisen taiderockin lisäksi vahvasti kiinni vielä vanhemmassa psykedeliassa.

Artistinimen taakse kätkeytyy 1990-luvulla yhden levyn julkaisseen ja turhan aliarvostetuksi jääneen kitarayhtye The Lunatunesin laulajana toiminut mies, joka vaikutti myös Ravin' Seedsissä (molempia voi kuulla Pokon julkaisemalla Sivulliset-kokoelmalla (2006)). Vuonna 1999 Roy Gabriel julkaisi Hermetic Songbookin, ensimmäisen osan levytrilogiasta, jota Dandy Diamond... täydentää. Meneekö trilogian päättämiseen toiset 12 vuotta, jää nähtäväksi – ainoastaan keskimmäisen osan kuulleena täytyy toivoa, ettei ihan niin pitkään tarvitse odotella.

Nimi kertoi jo paljon: Roy Gabrielin musiikki pöyhkeilee glamin ja psykedelian välimaastossa, kuin dandyt Bowie ja Marc Bolan hulluutensa kanssa taistelevan Syd Barretin kimpussa (mistä lie saanut nelosbiisi Emily nimensä?), Johnny Thundersin ja David Johansenin seuratessa vieressä. Myönnetään: röyhkeä, mutta myös hyvin kiehtova ajatus ja toki liian rohkea musiikillinen oletus. Mutta tällaisilla alueilla Roy Gabriel levyllään liikkuu.

Suoraviivaisimmillaan, kuten albumin käynnistävällä nimibiisillä, Roy Gabriel ja taustayhtyeensä (Barefoot Brothers -jäseniä ja Bob Domino) kuulostavat valjuilta ja jäykiltä pastissinhakijoilta. Mutta kun tempo laskee ja rockinsoittaminen muuttuu maalailevammaksi, on touhussa persoonallisempi ote. Osasyynä on, että Roy Gabrielin hauska, normista poikkeava ääni pääsee näin paremmin oikeuksiinsa. Toiselta kantilta äänikuvan pikkutarkka täyttäminen erottuu: Dandy Diamond... ei ole ahtaaksi survottu torttu, vaan elävä kuvaelma, jonka sovituksissa on hyödynnetty kaikenlaista kliseisimmistä polku-uruista modernimman teknologian aikaansaannoksiin.

Dandy Diamond And The Non Human Dollsilla on vahva yksintekemisen aura, joka osin liittyy sen konseptimauisuuteen. Sen enempää sitä käsittelemättä, voi todeta että levy pärjää mainiosti myös ilman kuvitteellisia raameja. Esimerkiksi muutos Easter Scarecrow'n kaltaisesta akustisesta ja pianovetoisesta kaunokista Black Mandalan röyhkeään goottibluesiin käy niin kivuttomasti, ettei siihen tarvita tarinoita vaan artisti. Roy Gabrielin kakkoslevy todistaa tekijämiehestä, vaikka se on materiaaliltaan epätasainen albumi. Kömpelöstä ja heikosta uljaaseen ja kovaan on sekä lyhyt että pitkä matka.

Ongelmia ei tuota se, että Dandy Diamond... suurimmaksi osaksi kuulostaa siltä kuin sen tekijä olisi jämähtänyt noin 40 vuoden taakse. Roy Gabriel on luonut maailman, ja se on hämmästyttävää. Levyllä on siis paljon hienoa, mutta vähän hyppien joutuu kuuntelijana etenemään. Sekava I Am The Universe sekä White Horsesin ja The Return Of The Silverhawkin loppuosat toimivat erityisen hyvin.