Marillion: Live from Cadogan Hall

eAEMusi/Racket

Minkälaisia aromeja hönkiikään aistielimille seuraavat määreet itseensä sisällyttävä äänilevyteollisuuden partikkeli: ex-neoproge, aikuispop, akustinen live ja tupla-albumi? Kyllä, fuusiojazziin siirtyneen Spinal Tapin keikalta pikkukylän nukketeatterissahan tuo vahvasti alkaa haiskahtaa. Ihan näin surkuhupaisaksi tilanne ei audioärsykkeiden osalta onneksi kärjisty, vaikka itse levyn konsepti maksimaalisen mitätöntä kansivihkosta myöten, onkin varsinainen kevytjuustotäyte retkisämpylässä levy-yhtiösopimuskiemuroiden lunastusvelvoitteisiin. Tässäpä siis annos ennakkoasennetta, jolla tämän kokemuksen arviointikierros kohdallani käyntiin pyörähti.

Marillion on yhtye, jota pyritään lähes poikkeuksetta määrittämään sen kahden laulajan kautta. Onkin totta, että Fishin jälkeen yhtyeen musiikillinen linja on Steve Hogartin aikana ollut vähintäänkin melkomoista vuoristorataa. Täyttä oikeutta Fish-nostalgia ei Marillionille kuitenkaan tee, sillä Hogartin kaudella on tehty myös yksi yhtyeen historian kärkikaartin albumeista, vuonna 1994 ilmestynyt Brave. Pieneksi h-kirjaimeksi nimensä lyhentävä laulaja toi Marillioniin myös täysin omanlaisensa äänen, joka viimeistään eriytti yhtyeen soinnin sen Genesis-perillisyydestään. Näihin puolustuksen puheenvuoroihin peilaten, yritänkin nyt pureutua tämän live-tuplan ytimeen.

Live from Cadogan Hall on keikkataltiointina jatkumo Less is More -studioalbumille. Vanhoilla Hogart-kauden biiseillä mennään tässäkin ja tuplan ykkösalbumi onkin, viimeistä kappaletta lukuun ottamatta, täsmälleen studioesikuvansa toisinto kappalejärjestystä myöten. Kloonimaisuudestaan huolimatta, nämä akustiset versiot tuntuvat toimivan livenä paremmin kuin studiolevyllä. Vaikka esitystapa ei turhaan ulosantia varioi, tuo esiintymistilanne ja tila-akustiikka yllättäen piirun verran lisää tunnelmallista syvyyttä kappaleisiin. Brave-levyltä mukaan on napattu valitettavasti platan harvoihin keskinkertaisuuksiin kuuluva Hard as Love, eikä edes uusi sovitus tee biisistä yhtään toimivampaa. Sen sijaan avausraita Go! toimii liveversiona paremmin kuin sen akustinen studiosovitussisar Less is Morella.

Tuplan kaksi levyä noudattavat kaksiosaisen konsertin rakennetta ja odotukset toiselle puoliajalle siirryttäessä ovatkin varovaisen odottavaiset. Valitettavasti käy kuitenkin niin, että se pieni, sittenkin innostunut väre, joka ensimmäisen näytöksen aikana muodostui, karisee nyt yksitoikkoisuuden myötä hiljalleen hiekkaan. Tätä ei valitettavasti pelasta edes sähköisesti vedetty lopetusraita Three Minute Boy finaaleineen.

Mitä muuta tällaisesta tuotteesta voi sanoa? Eipä juuri mitään, kun kaikki tarvittava, niin yhtyeestä, kuin konsertin esikuvana toimivasta studioalbumistakin on jo aiemmin tyhjentävästi julkituotu. Muita vertailukohtiaan on yhtyeen levytyshistoriasta turha kaivella, joten lienee todettava, että viisarini heilahti kevyesti plussan puolelle Less is More -tuotokseen verrattuna. Ja kyllä minä tämän tuplan voisin rauhallisen illallisen taustamusiikiksi paremman puutteessa laittaa. Niille, jotka eivät yhtyeen tuotantoa kuitenkaan entuudestaan tunne, suosittelen silti niitä kahta perinteistä: vuonna 1985 ilmestynyttä ja Fish-aikakauden valovoimaista Misplaced Childhood -eeposta sekä jo useampaan kertaan edellä mainittua Brave-albumia.