Black Audio: Endurator

If Society

Arviolevyihin muodostuu valitettavan harvoin – liian harvoin – minkäänlaista syvempää suhdetta. Jumalasta seuraava (en kerro kumpaan suuntaan) päätoimittaja sälyttää vastuulle pahvikansiin ujutetun promolevyn, johon pitäisi päästä sisälle ja josta pitäisi muodostaa järkevä mielipide ja kirjoittaa se. Aika on aika usein kortilla, ja pöydällä on iso iso pino kuunneltavaa, omien ostosten lisäksi. Albumit tulevat ja ennen kaikkea menevät, eikä useimpiin tule arviotutustumisen ja arvion kirjoittamisen jälkeen palattua. Pitäisi palata, sillä levyn ymmärtää usein paremmin pienen kypsyttelyn jälkeen, mutta tämä on harvoin mahdollista.

Onneksi sentään joskus. Black Audion viides albumi Endurator saapui postiluukusta puolitoista, pari kuukautta sitten, hyvän aikaa ennen julkaisupäivää. Hyvä näin, sillä vasta pidempiaikainen altistuminen Enduratorille paljasti sen todellisen karvan. Ensialkuun tuomitsin Ville Pirisen, Vesa Lankisen, Arttu Tolosen, Antti Hämäläisen ja (Häh!) Tommi Forsströmin muodostaman kvintetin yhdeksänbiisisen liian pikaiseen. Liian erilaisia biisejä, aivan kuin huvikseen duunattuja tyylikokeiluja. Vanhasta ”verkkaiseen sykkivästä elektrobluesista” ei muistuttanut juuri mikään kappale. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä?

Ehkä ei, mutta hyvä, että meni. Laimean alkututapaamisen jälkeen aloin näet kuulla pätkiä ja tunnelmia Enduratorilta ties missä tilanteissa, hetkissä ja paikoissa. Ruokakaupan jonossa idiootit synapsini kaivoivat esiin ”sen helvetin rockabillyn” (Weasel Gut Howl). Kaupungilla vaimoa vaatekaupan edustalla nojaillessani jalka sätki Miles from the Gaten diskobiitin tahtia. Entä miksi muistin metrossa matkustaessa Covered with Snow'n loppuhäröilyn, joka puskee tuulta päin ihan vain pilkallaan? Ja mistä kappaleesta ne ”Here forever!”-huudot olivatkaan peräisin? (vastaus: B-puolen aloittavasta kymmenminuuttisesta Messy Business -jumitusränkkäyksestä.)

Enduratorin julkaisupäivän lähestyessä ja aivopoimuston pusertaessa yhä vain fragmentteja Black Audion monipuolisesta, ytimekkäästä ja vilpittömän hikisesti rockaavasta kiekosta aloin vähitellen taipua uskomaan, että kyse ei ole täysin keskinkertaisesta levystä. Ei täydellisestäkään, mutta tässä iässä ja useampia (arvio)levyjä kuulleena voin todeta muistijäljen jättävän ja jollain tasolla liikuttavan levyn olevan hyvä. Suhteeni Enduratoriin kulki jokseenkin täydellisiä polkuja alun nyrpistelevästä tuhahtelusta pidempikestoisen ”katellaan...”-vaiheemme sissisodan kautta julmanihanaan tosiasioiden myöntämiseen saakka.

Nyt, asiat ymmärrettyäni, suitsutan Enduratoria estottomasti. Levylle antamani arvosana kertoo ihastumisen euforiasta; arvostelijan persoonan tuominen mukaan levyarvosteluun taas Enduratorin henkilökohtaisesta kosketuksesta. Ensin hiplaillaan: levyn starttaava, puoleentoista hikiseen minuuttiin itsensä tiivistävä Lady Paradriver tempaisee täydellisesti mukaan. Hardrockaava Middle of the Road syventää suhdetta ennen kuin ”verkkaiseen sykkivä elektroblue” Alcohol/Testosteroine palauttaa mieleen, kuinka oli ennen. Lopulta, kunnes edellämainitut sekä kaksi kappaletta ylempänä kuvaillut hetket ovat ohi, hiljennymme I Saw Him Crownedin kanssa. Kysymys ”Miksei me enää koskaan puhuta?” on vasta edessäpäin, nyt nautitaan ihanasta höpsöttelystä ja kutkuttavasta tunteesta vatsanpohjassa.

Kommenttien keskiarvo:

walbu kommentoi 03.03.2011:

Pisteet:

Hyvä arvio! Mulla oli pikaisella kuuntelulla vähän sama fiilis mistä Tuomaskin kertoo - ehkä Enduratorille pitäisi itsekin antaa lisää aikaa... Arvion henkilökohtainen ote on harvinaisen tarttuva.

Tuomas kommentoi 03.03.2011:

Pisteet:

Tässäpä aiheeseen liittyvää pohdintaa.