Ajattara: Murhat

Osasto-A

Ajattaran edellinen pitkäsoitto Noitumaa yllätti pahemman kerran. Akustinen ilkeily vinkuroi ja vääntyili kuulijan korvissa ja seurasi uniin asti kuin harvinaisen sitkeä häirikkö konsanaan. Lienee sanomatta selvää, että samaa temppua on turha ainakaan sellaisenaan yrittää uudelleen. Niinpä Pasi "Itse Ruoja Surmantuoja" Koskinen kumppaneineen päätyikin kahdeksannella täyspitkällään ottamaan pirunsarvista tavallista tukevamman otteen ja käänsi vahvareiden nupit liki täyden kierroksen verran lähemmäs alakerran herran suuntaa. Murhat on suoraviivainen ja vimmatun raivokas metallilevy.

Avausraita Kunnes taivas meidät erottaa on jopa Ajattaraksi hämmentävän suoraselkäinen, perinteikäs ralli. Blastbeat-jyystön kannattelemana eteenpäin vispaava vihan olento asettelee kokonaisuuden koordinaatit kerralla kohdilleen ja kuulijalle tehtäväksi mukana pysyttelyn. Vaikealtahan peesissä pyristely alkuun tuntuukin, vaikka valtaosa levystä tottelee yhtyeelle tyypillisempää junttaustempoa. Jekku on siinä, että tempon laskiessa myös tunnelma hämärtyy ja riffit käyvät alati murskaavammiksi samalla kun Ruojan sähäkkä raivoaminen tunkee iholle ja sen läpi vähän väliä luikautetuista, yhä vain varsin komeista puhtaista vokaaleista puhumattakaan.

Kuuntelukokemuksen puhdasverisen ahdistavuuden vastapainona kappaleet tuppaavat takertumaan pääkoppaan joko kertosäkeen toimesta (edellämainittu avausraita), Noitumaasta muistuttavalla omalaatuisella melodialla Auran tapaan tai muuten vain erikoisella yksityiskohdalla, kuten Ihmisen luku-täräytys ja sen riivattu joikaus. Toisaalta ahdistavuus itsessäänkin käy jo pääkoppaan ainesta takerruttavasta tekijästä, H.A.I. soi päiväkausia kirjoittajan kallossa säkeistönsä ansiosta, joka jättää olon kuin kallion reunalle eksyneellä lampaalla sen arvaillessa kohtalonsa suuntaa ympärillään riehuvan ilkikurisen raivotuulen armoilla. Suositellaan siis kuultavaksi aamutuimaan.

Suoraviivaisuus ja vimmattu raivo paljastuvat turhan usein tehokuuntelussa riskittömyydeksi ja lepsuksi suivaantuneisuudeksi, mutta Murhat käy ajan mittaan vasta paljastamaan pahimmat puolensa. Se on nimittäin terhakkaasti ryöpyttävänä kokonaisuutenakin hyvin monipuolinen, sopivan mittainen ja kerrankin modernista soundimaailmasta hyötyvä albumi, jonka haluaa pyöräyttää samantien uudelleen huolimatta siitä, että päätösraita Veljet käykin viime metreillään jo todella särkemään päätä. Ajattara ei keksi itseään uudelleen, mutta on jalostanut jo kuudennen kerran samasta kaavastansa uudenlaista ja edelleenkin kiehtovaa ja omaleimaista musiikkia. Maamme alati geneerisemmäksi ja pakkomössöisemmäksi paisuvan metallitarjonnan seassa se on yksi asia, mihin monen yrittäjän toivoisi kiinnittävän huomiota tuplabasarien takomistaidon harjaannuttamisen sijaan.