Conny Ochs: Raw Love Songs

Exile On Mainstream

Saksalainen Conny Ochs asettuu debyytillään kuulijoiden eteen alasti ja rujon intiimisti. Kymmenen raidan albumikokonaisuus kumartaa amerikkalaisen akustisen laulaja-lauluntekijäperinteen ääreen vahvalla tunteella, mutta uskaltaa lisätä myös sähköä kieliinsä. Pääasiassa areenalla ja keskiössä on vain Ochs itse kitaroineen, vaikka mukana on myös pienesti ja harkiten siveltyjä stemmoja ynnä muuta - voihan toki olla että Ochs on itse nauhoitellut itseään päällekkäin useamman raidan, mutta lopputulos on joka tapauksessa intiimi ja tumman suora.

Pelkästään laulun varaan rakentuva lyhyt avausraita Stampede Stampede kertoo jo hyvin mitä jatkossa seuraa - mollitunnelmaista, ajattoman kiireetöntä ja näppäilyyn luottavaa intiimiä herkistelyä. Jota tehdään nykyään kohtuullisen paljon, mutta harva saa ainakaan heti debyytilleen näin sielukkaan ja tyylikkään ilmeen aikaan. Heleästi ja kaikuisan sähköisesti näppäilevä Lily Of The Valley antaa vetovastuun Ochsin laululle joka hoitaakin hommansa hienosti. Conny Ochs on enemmän mollihaaveilija, mutta onnistuu myös tuomaan mukaan ripauksen toivon tunnetta ja jopa keveyttä. Revittelyynkin olisi tavallaan ihan mahdollisuuksia ilman korniksi kääntymistä, mutta Ochs pitää paletin kasassa. Vielä.

Angels And Demons iskee sitten tymäkämmän vaihteen silmään ja ottaa aseeksi tuomiopäivää syleilevän bluesgarage-räminän, joka ei kuitenkaan pääse valtaamaan pelikenttää vaan asettuu hallitusti tukemaan Ochsin melko mahtipontiseksi yltävää tulkintaa. Jos koko levy vetäisi näin sata lasissa niin kuuntelunautinto saattaisi kääntyä huokailuksi. Nytkin absurdiksi kaatumisen rima kurkistaa jo usvasta muttei onneksi varasta show’ta. Ja kun Good House taas palaa rauhallisempaan tummaan pohdintaan, niin sallittakoon Ochsille vastapainona pienet keulimiset. Falsettiin asti vaivatta taipuva laulutyöskentely ihastuttaa eleettömällä tunteellaan ja jopa persoonallisuudellaan. Onhan näitä näppäilyjoikaajia muitakin, mutta kyllä Ochs sinne miellyttävimpien joukkoon nousee.

Hannes Schefflerin kitarointi tukee synkähkösti junnaavaa Don´t Know Her Namea, kun taas Pawnshop keventää pumpulisella kepeydellään. Upean Burn Burn Burnin korkealle kaartava kertsi on levyn mieleenpainuvinta osastoa kerrasta päähän-osastossa. Kun siihen perään laitetaan usvaisesti särisevä Ghost Dog, ehkä hiukan paikallaan jumittava mutta silti toimiva Waiting For The Monster ja duurisärmikäs Traces And Traps, voi todeta Ochsin iskevän heti esikoisellaan lähelle hermoa.