Mirel Wagner: Mirel Wagner

Kioski

Sielukasta englanninkielistä folkia on saanut Suomesta metsästää tuloksetta. John McGregor, Joose Keskitalo ja Sami Kukka ovat kyllä puhkoneet laulaja-lauluntekijäperinteeseemme moderneja reikiä, mutta pistiminään ilmaisukykyinen äidinkielemme. Naismuusikoiden keskuudessa pula 2000-luvun joanbaezista on vielä huutavampi, vaikka nätti popfolk kukoistaakin Scandinavian Music Groupin, Anna Puun ja Yonan hellässä huomassa. Mirel Wagner kuitenkin tuo mukanaan hyisen tuulahduksen englanniksi tehtyä naisfolkia.

Wagnerin esikoislevyn juuret ovat syvällä länsimaisen populaarikulttuurin ikiroudassa. 23-vuotiaan nuoren naisen debyytti sisältää erittäin kypsää, bluesinsukuista hämyfolkkia. Instrumentaalinen pohja rakentuu minimalistiselle kitaranäppäilylle, joka kannattelee pintaan miksattua vähäeleistä laulua. Suurimman huomion vievät kuitenkin lumoavat lyriikat. Mirel tarinoi kryptisesti niin kuolleen miehen naimattomasta morsiamesta, tanssista paholaisen kanssa kuin jo menehtyneeseen rakkaaseen tarrautumisestakin. Kylmän monotoninen kertojanääni soi karmivammin kuin useimmilla heviäijillä, ja akustinen kitara painostaa vähintään yhtä piinaavasti kuin massiivinen säröskittavalli.

Wagnerin musiikki on vaarallisen upottavaa. Vajoaminen alitajunnan pimeimpiin syövereihin onnistuu parhaiten kuulokkeet päässä, päämäärättömästi kaupungilla vaeltaessa. Levy saa kylmät väreet kulkemaan samoja reittejä kuin Nick Caven Murder Ballads tai PJ Harveyn varhaiset tuotokset. Värähtely on kuitenkin hillitympää ja apaattisempaa.

Toivon kipinä syttyy hetkeksi aurinkoisen No Handsin ajaksi, vain odottaakseen vaipumistaan Redin pirunvalssin mukana takaisin kolkkoon toivottomuuteen. Hetkittäin yksipuolinen ankeus painaa keuhkot niin kasaan, ettei meinaa henkeä saada. Monotoninen alakulo ja vähäeleisyys tiivistyvät Despairiin, jonka laulumelodia koostuu vain yhdestä nuotista – sointuja siinä on jopa kolme.

Useamman kuuntelukerran jälkeen harkittu minimalismi alkaa kuitenkin kaartua yksitoikkoisuuden puolelle. Melodiat liikkuvat todella kapealla skaalalla ja näppäilyrytmitykset toistavat toisiaan. Transsin taika hälvenee. Despairin ja No Deathin kitarakuviot ovat lähes identtiset, ja toistuvat kolmijakoiset rytmit tekevät kokonaisvaikutelmasta keinuvan unisen.

Silti albumin maukkaimmat palat kestävät innokastakin kulutusta. The Well soi muita biisejä hauraammin, kuin syvän kaivon vedestä heijastuvana tummana peilikuvana. Tältä krapulainen ja pimeään koppiin viikoksi lukittu Anna Calvi voisi kuulostaa. Eteerinen kitara kajastaa taustalla Mirelin todetessa lohduttomasti: "A shadow swallows my reflection / Mother I see nothing at all". Toinen ehdoton helmi on grunge-estetiikkaa huokuva Dream. Jos kappaleen sovittaisi rock-triolle ja pestaisi laulajaksi karheaäänisen cobainkopion, voisi sen ottaa oikopäätä Alice In Chainsin settilistaan.

Mirel Wagnerin debyytti imaisee sisäänsä, mutta ei lopulta vie kovinkaan kauas; se kieriskelee liiaksi yhdessä tunnetilassa. Itse jäin kaipaamaan antautuvampaa tulkintaa, sitä että Mirel avaisi lukkonsa ja heittäytyisi vierellään virtaavaan jokeen. Mahdollisuuksia hänellä on vaikka mihin. Uskon, että jos apaattisuuden verhoa raottaisi, esiin tulvisi laaja värien spektri. Toisin sanoen, kaikesta vinkumisesta huolimatta olen sitä mieltä, että kyseessä on äärettömän näkemyksellinen ja genrekenttää laajentava debyyttipitkäsoitto.