Piski: Paljain jaloin

Wood Productions

Runojen levyttäminen merkitsee aina tarttumista kaksipiippuiseen miekkaan. Tunnetuimpana esimerkkinä Vesa-Matti Loirin Eino Leino –tulkinnat, jotka jakavat kuulijat ääripäihin ennennäkemättömällä tavalla. Kaikkein punaisinta näkevät pitävät voimakkaita tulkintoja pyhäinhäväistyksinä. Ehkä he sitten pitäisivät tamperelaisen Piski-yhtyeen tuoreimmasta, järjestyksessään neljännestä albumista. Pikaisen nettikuuntelun perusteella bändi on aiemmin soittanut suoraviivaista pop-rockia, josta tämä levy totisesti poikkeaa.

Paljain jaloin sisältää sävellyksiä Uuno Kailaan (1901-1933) ja Saima Harmajan (1913-1937) runoihin. Laulaja Kari Suihkosen näkemykset ovat minimalistisia ja ilmentävät kaikessa tunteettomuudessaan runojen synkkyyttä hiukan liiankin kouriintuntuvasti. Mutta mistä lie syntynyt käsitys, ettei runoja saisi esittää voimakkaalla tunteella? Eivätkös riimittelijät kautta vuosisatojen ole punkkupöhnässään kiivenneet kapakan pöydälle julistamaan sanataiteensa hengentuotteita kivitalon kokoisella egopaatoksella?

Ei herkemmissä tulkinnoissa sinänsä lähtökohtaisesti vikaa ole. Albumin yhdeksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin laulun tasapaksuus, joka näyttäytyy kylmyytenä. Ja vaikka tämän hurtan painostavista synista akustiseen häröilyyn kantava musiikillinen ilmiasu on keskimääräistä kiinnostavampi, runoista tulisi saada aina selvää. Siksi hiukan dynaamisempi tulkinta puolustaisi paikkaansa. Toisaalta, kun kuolemankaipuu on aiheena useammassakin runossa, niin lannistunut laulu on ihan ymmärrettävä tyylikeino; on siinäkin sävyjä.

Kailaan ja Harmajan elämä sisälsi heistä riippumatonta tragediaa aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Leinon, joka taisteli enemmän omia demonejaan vastaan. Kun elämme aikaa, jolloin useimpien ihmisten terveys alkaa pettää vasta reilusti eläkeiän jälkeen ja kipujakin voidaan lääkitä, julmasta fyysisestä tuskasta kumpuavat laulut tuntuvat väkisin vierailta. Esimerkiksi Leino kuulostaa oman aikansa marcobjurströmiltä näihin kahteen verrattuna. Raskas toteutus ja epätasainen kokonaisuus puhuvat ennemmin EP:n puolesta.

Vaikka runojen levyttämisessä huomio kiinnittyy teksteihin, pätevät näihinkin lauluihin samat musiikin lainalaisuudet. Onnistuneimmat sävellykset kuulostavat myös runoina parhailta, eikä se liene sattumaa. Särmikäs Ympyrä menisi täydestä Pohjolan Ilmarin levyllä (eikä laulajan vaihtumistakaan huomaisi), Paljain jaloin kolisee kuin Nitsiin mennyt piru ja Viulu soi A.W. Yrjänää. Miljoonasadetta pisaroiva Rakas kuolema ja kaunis Syysaamu koskettavat. Eivätkä vähiten siksi, että ne ovat kirjoittajiensa elämän iltaruskon teoksia.