Brüssel Kaupallinen: Minä olen vihattu

Stop The Building

Kun Brüssel Kaupallisen edellinen studiolevy ilmestyi, olin yllättynyt. Kaksi suht heikkoa levyä julkaissut oululaisyhtye oli luonut ensimmäisen hyvän albuminsa vaivaiset 20 vuotta perustamisensa jälkeen. Pelkästään hyvän materiaalin puuttesta se ei johtunut: 90-luvulla yhtye julkaisi yhden hienon EP:n ja yhden hyvän sinkun, muttei koskaan albumia. Nyt nämä raskaan suomenkielisen junttaamisen pioneerit ovat julkaisseet neljännen albuminsa ja tässä kätellessä voi jo todeta, että se on heidän urannsa toiseksi paras.

Päällisin puolin mikään ei ole muuttunut. Mustalla polulla uomansa löytänyt raivokas tinttaaminen ja toteava, melkein puheena polkeva laulu kuljettaa kokonaisuutta kuin ennenkin. Pääosassa ovat tiukan rytmiryhmän ja olennaiseen keskittyvän kitaroinnin muodostama, suorana pystyssä seisova möykkääminen. Teemat ovat synkeitä ja mustan sekä punaisen sävyissä liekehtivä, Ville Angervuoren käsialaa oleva kansitaide otsikoi tekstien sekavaa, mutta kylmää ja kulmikasta maailmaa.

Juuri mikään ei parissa vuodessa ole muuttunut myöskään suomalaisen raskaan rockin saralla. Siksi Brüssel Kaupallisen ydinosaamista edustava, muhkeasti metelöivä ja karu riffien viljely tuntuu olevan enemmän kiinni ajassa kuin ehkä koskaan aiemmin yhtyeen uralla. Tämä ei aina ole eduksi pioneereille, koska monet Minä olen vihattu -levyn biiseistä häviävät esim. intensiteetissä seuraajilleen.

Silti on pakko myöntää, että bändi kulkee edelleen täysin omalla polullaan, mistä todistaa juuri perässähiihtelijöiden joukko. Että Brüssel Kaupallinen ajoittain – kuten levyn nimibiisillä – vie Kotiteollisuudelta kuulostamisen jännän korkeisiin sfääreihin, on se heidän oma mutta myös täysin ansaittu vikansa. Jouni Hynynen muuten vierailee levyllä, mutta kuin oppipojan mielikuvaa vastaan taistellakseen hän laulaa levyn oudoimmalla raidalla, näppäilevän kitaran ja kiemurtelevien perkussioiden Rituaalit-biisillä.

Rituaalit tuntuu tuoreelta näkökulmalta ja sellaisia kuulisi mielellään enemmänkin. Riisutummat Luita tyynyn alla sekä Elävänä hukkunut yrittävät tätä, toisen onnistuessa toista paremmin. Muutamissa kohdissa levyä Janne Helttunen tuntuu jopa laulavan, mutta silti Minä olen vihattu tarjoaa tuttua ja myös ikävän turvallista Brüssel Kaupallista. Edukseen erottuvat jymäkkä nimibiisi, erittäin toimiva Rituaalit sekä hieno Orjalaiva eivät poista tunnetta siitä, että Minä olen vihattu on oululaisille vain rutiinisuoritus.

Yhtyeen uusi tuleminen on kuitenkin viimeistään nyt osoittautunut hedelmälliseksi; kaksi levyllistä laadukasta materiaalia takaa pikkuhiljaa paikan suurten oululaisten meluajien pienessä joukossa.