Hercules And Love Affair: Blue Songs

Moshi Moshi

Hercules And Love Affairin nimi piikitettiin diskokansan verenkiertoon vuonna 2008, kun Anthony Hegarthyn laulama Blind tanssitti klubeilla ja valtasi radioaallot. Kyseisen hitin sisältävä nimikkodebyyttialbumi on noussut yhdeksi 2000-luvun kiitellyimpiä tanssipoplevyjä. Nyt vuonna 2011 bändi yrittää kohota uuteen nousuun, uuden miehistön voimin. Blue Songsin hiprakka kuitenkin nousee vain huppelin tasolle, eikä ylly kunnon bailujurriksi.

Tahtipuikkoa heiluttaa edelleen Andy Butler, basso pumppaa oktaaviriffejä ja kaikki tehdään funkahtava perusilme naamalla. Muita yhtäläisyyksiä ensimmäiseen levyyn ei sitten juuri olekaan. Kolme vuotta tarkoittaa Hercules And Love Affarin asteikolla kahta vuosikymmentä; siinä missä esikoinen palasi seitkytluvun yökerhoihin, harppaa Blue Songs suoraan keskelle 1990-luvun house- ja dance-rytkytystä.

Toinen suuri muutos koskee vokaaliosastoa. Hegarthyn persoonallisen kujerrus loi debyytille tunnelman, jonka veroista Bloc Partyn Kele Okereke ja muut vierailijakumppanit eivät kykene kakkoslevylle luomaan. Laulajakatras on kyllä pätevä, mutta hajanainen. Toisinaan valinta osuu ja uppoaa, kuten klassisesti koulutetun Aerea Negrotin kohdalla. Hänen miehisesti kaikuva ja vahvasti aksentoitu äänensä tuo mieleen 70-luvun pröystäilevän discodiivan, joka imitoi oopperalaulajaa. Useimmiten laulajat kuitenkin onnistuvat pilaamaan sinänsä mehukkaankin sävellyksen. Näin tapahtuu esimerkiksi Sterling Void -koveri It´s All Rightissa, jonka Pet Shop Boys aikoinaan uudelleenlämmitti paljon ansiokkaammin.

”My house is in order”, Shaun Wright hoilaa My Housessa, eikä voisi enempää valehdella. Blue Songsilla house-termi on väljähtänyt kuin uudelleen lämmitetty mikroateria. Ja pohjalla pumppaa se nuhju ysäribasari, joka vie kuulijan armoa antamatta takaisin subwooferien, karvanoppien ja nappiverkkarien vuosikymmenelle. Ei siinä mitään, jos biisit olisivat timanttia, mutta kyllä kaikki daftpunkit ja jopa misterpresidentitkin pesevät herculekset mennen tullen.

Lähimpiä 2000-luvun verrokkeja lienevät !!! ja LCD Soundsystem. Junnaavat oktaavibassot ja hypnoottisuus pukevat edellä mainittuja, mutta Hercules And Love Affair jää tasapainottelemaan jumituksen ja melodiavetoisuuden välisellä nuoralla. Lopputulos on kompromissi. Esimerkiksi I Can´t Wait rakentuu hienolle, elegantisti looppaavalle biitille, joka kuitenkin riitelee kirskuvasti naisvokalistin liidaavan laulumelodian kanssa.

Raikkainta on se, kuinka Blue Songs esittää vastalauseen aikakautemme tukkoon ahtamista ihannoivalle tuottamiskulttuurille. Miksaus on ilmava, ja jokaiselle soittimelle löytyy oman pikku lokeronsa. Levy ei soundaa vyöryvän isolta kuten Kanye West tai Lady Gaga, vaan minimalistinen äänimaailma levittyy hengittäväksi kokonaisuudeksi. Ja mikä parasta, autotunea ei käytetä missään.