White Lies: Ritual

Fiction

White Liesin kahden vuoden takainen debyytti To Lose My Life… osui maaliin lähes täydellisesti. Postpunkin uuden tulemisen aallonharjalle ehkä jo vähän laskuvaiheessa kivunnut yhtye onnistui esikoisellaan yhdistämään radioystävällisen, trendikkään indierockin ja goottirockin kohtalokkaan romantiikan. Brittiläisen synkistelypopin perinteitä kunnioittanut ryhmä ei häpeillyt tehokkaita sing-along-kertosäkeitä, sen verran suureksi indiehitiksi kohosi esimerkiksi levyn nimikkokappale.

Toinen levy on nuorelle bändille aina kova paikka, mutta White Lies onnistuu kuulostamaan vakuuttavan päämäärätietoiselta. Alan Moulderin ja Max Dingelin tuottama levy noudattaa genretoveri Editorsilta opittua kaavaa. Kitaravetoinen soundimaailma on saanut haastajan 1980-luvulle haikailevasta konepopista ja paikoin jopa kevyesti industrial-henkisestä synapaukkeesta. Tuottaja Moulder lienee kutsuttu paikalle jo pelkästään vakuuttavan ansioluettelonsa johdosta. Gary Numanin, Depeche Moden ja lukuisten muiden vaihtoehtolegendojen kanssa työskennellyt mies onkin ollut oikea henkilö etsimään sopivan retrosoundin yhtyeen verevälle melankolialle.

Tehokkaan dynaaminen pitkäsoitto esittelee White Liesista edeltäjäänsä eteerisemmän ja astetta mietteliäämmän puolen. Kovin omaperäisestä kokonaiskuvasta tuskin on kysymys, mutta ihailtavan tarttuvia koukkuja löytyy tuon tuosta. Albumin avaava Is Love, hienolla kosketinkuviolla eteenpäin laukkaava Strangers sekä ilmavalla kertosäkeellä räiskähtelevä Streetlights kuuluvat levyn laadukkaimpiin hetkiin.

Lontoolaisyhtye pitää vielä toisella albumillaankin onnistuneesti kiinni tyylikkyydestä. Nolouden rajalla horjutaan vain mahtailevan The Power & The Gloryn kohdalla, jonka aikana yhtyeen nostalgiaan kurottava synasoundi lipsuu huvittavuuden puolelle. Moisesta soundista olisivat aikoinaan Giorgio Moroderinkin korvat alkaneet punoittaa.