Moonwagon: Night Dust

Twilight Works

Improvisaatio ei ole kovin yllättävä lähtökohta biiseille, jotka vilisevät viitteitä psykedeeliseen rockiin ja progeen sekä space- ja krautrockiin. Länsisuomalaisen Moonwagonin esikoisen materiaali on vuoden 2008 lähtökohdistaan kehittynyt, ja tunnin mittaisen Night Dustin teoksilla onkin selkäranka ja ulkoisesti havaittava, selkeärajainen hahmo. Seitsemän biisin albumi ei esikoisuudestaan huolimatta ole syntynyt kokemattomissa käsissä. Moonwagonin musiikkia hallitsevasta syntikkasoundista vastaava Ami Hassinen omaa taustan Nemesiksen jäsenenä. Tämä 80-luvun lopulla perustettu kotimainen elektronisen musiikin veteraanibändi onkin monessa kohtaa läheisempää sukua Moonwagonille kuin moni kielisoitinyhtye, jollaisia nelikon taustalta myös löytyy.

Runsaista viitteistä huolimatta Night Dust maalaa pitkiä ja selkeitä kaaria. Albumi vihjaa useasti olevansa samaa musiikillista porukkaa porilaisen Ektron ympärille kerääntyneen kirjavan ja monityylisen tekijäjoukon kanssa, mutta omaa kuitenkin erilaisen, pidempilinjaisen ja vähemmän hulluttelevan perusolemuksen. Moonwagon tuoksuu opistoilta, ja pysyttelee sovinnaisen rajoissa – varmasti siksi sen musiikkikin tuntuu hyvin mietityltä.

Night Dust onkin vähän yllätyksetön ja sisäsiisti, mutta samalla johdonmukainen ja selkeä albumi. Jossain kaikuu Pink Floydin suurlevyjen perintö, Jean Michel Jarre käy ovella kääntymässä ja kokonaisuus soljuu liki huomaamatta biisistä toiseen. Kitaristin otteissa on suunnitelmallisuuden mukanaan tuomaa pehmeyttä ja rytmiryhmä on iloisen polveileva, mutta taustalla pysyttelevä. Kokonaisuutta hallitsee Hassisen kosketinarsenaali, jonka yhdessä laidassa yllytetään avaruuden kaoottista maisemaa, toisessa palautetaan järjestystä polkemalla, hakkaamalla ja hyväilemällä.

Kahteen osaan jaettu albumi on, ehkä lähtökohdistaan johtuen, hieman pitkäveteinen. Osien liitoskohdassa kuultavat, muita selvästi lyhyemmät ja napakammat Super-Altar sekä Starmask ovatkin julkaisun parasta antia. Ne säilyttävät fokuksensa ilman, että yhtyeen irroittelu rajoittuisi. Niillä kuultavat akustinen kitara sekä munniharppu myös elähdyttävät levyn muuten hieman staattista soitinvalikoimaa. Käy niin, että ykkösbiisi Hoodoo Horizon ja sen pelottavanuhkaavat kitarat lupaavat lopulta liikaa; pääosin Night Dust sukeltelee kiltimmissä vesissä.

Pienellä viilaamisella Night Dust olisi todella hieno albumi, mutta tällaisenaan se vastaa paremmin nimeään: uneliaan tutkimusmatkan sinne jonnekin tarjoavalla nelikolla on jo materiaalia seuraavan albumin tarpeisiin, joten eiköhän Moonwagonista vielä kuulla.