Gazpacho: Missa Atropos

Kscope

Päähenkilö päättää katkaista kaikki siteensä ulkomaailmaan ja linnoittautua hylättyyn majakkaan raapustamaan tuomionpäivän messua muinaiselle antiikin Atropos-jumalattarelle. Gazpachon Missa Atropos -albumi pyrkii kuvaamaan eristäytyneen protagonistin mielenmaisemaa noina kohtalokkaina hetkinä. Kuulostaako hieman paatokselliselta?

Ehkä, mutta itsestäänselvyyksiä pitää välillä ravistella. Voihan ajatella, että bändi osoittaa jumiutuneelle musakulttuurille epäsuoran kysymyksen: miksi mahtipontisen fantasiakuvaston pitäisi olla vain sankarihevareiden ja folkmetallistien yksityisomaisuutta? Mikseivät norjalaiset taiderokkaritkin saisi liihottaa Blind Guardianin ja Rhapsodyn kaltaisten hevi-lohikäärmeiden korkeuksissa?

Genrejen konventiot ovat kuitenkin sitkeämmässä kuin luulisi. Popkulttuurin turruttamat aivomme eivät yksinkertaisesti kykene sulattamaan näin tökeröä kontrastisuutta, kuin Missa Atropoksen tapauksessa. Sääntöjä voi toki rikkoa, mutta täytyy sekin tehdä hyvän maun puitteissa. Albumin äänimaailma ei saattele kuulijaansa vahingossakaan antiikin tarunhohtoisiin maisemiin. Tai ei ainakaan siten, kuin olemme sen tottuneet tapahtuvan. Poissa on taisteluhuutojaan korkealta kiekuva vokalisti. Eikä norskibändi edes kajoa tuplabasareiden, sahakitaroiden ja sinfoniaorkesteritaustojen pyhään kolminaisuuteen. Gazpachon sankarisaagan nimittäin synnyttävät matalalta nariseva laulaja, hidastempoinen junnaus ja leijailevat synapulputukset.

Mutta piileekö kaiken tämän eeppisyyden verhon takana edes musiikillisesti varteenotettavaa materiaalia? Eipä juuri. Ensimmäinen varsinainen biisi Defense Mechanism alkaa kähinävokaalien ja hypnoottisen tomikompin ohjastamana. Tunnelma kyllä pitää hetken pihdeissään. Mutta heti kun särökitaravalli iskee voimasointulävärillä päin naamaa, kaikki kiehtovuus kaikkoaa. Kappale toisensa jälkeen levy jää toistamaan samaa leijailun ja raskaan paiskonnan vuorottelua. Maneerinen laulaja vielä nopeuttaa turtumisprosessia mielikuvituksettomuudellaan. Lisäksi himpun verran yli tunnin mittainen lätty on kerta kaikkiaan liian pitkä. Jos samaa taikinaa paisuttelee kylliksi, se räjähtää ennen pitkää uunin seinille.

Ylevä konsepti vie siis täysin harhaan. Gazpacho kuulostaa ennemminkin toolmaisen särövallin läpi suodatetulta Anathemalta, ei rock-muottiin ahdetulta DragonForcelta, kuten konseptin pohjalta voisi uumoilla. Kun joukkoon lisää vielä ripauksen utuista ambient-leijailua ja tujauksen raskassoutuista doom-metal estetiikkaa, ovat gazpacho-keiton musiikillisen norjalaisversion perusraaka-aineet kasassa. Missa Atroposin kaiutetun kohtalokkuuden luulisi kutkuttelevan ennen kaikkea doom-metallistin tai goottirockin ystävän mielihyväpisteitä. Ensiferum-fanille se lienee ongelmajätettä.