The Friend: Athletic Girls

Drink Tonight

Turkulainen indiekansan erityinen ystävä eli The Friend on toiminut vuodesta 2005 joten nyt alkaa olla sopiva aika päästä debyyttipitkäsoiton pariin. Jo kolme ja puoli vuotta takaperin reipasta ja iloisemman puolen indierock-rullausta soittava yhtye herätti kiinnostusta lyhyemmällä julkaisullaan. Joten pohjatyö on kunnossa. Nyt on herätetty sitten kiinnostusta ihan ulkomaita myöten. Mutta kuinka albumi vastaa huutoon?

Ihan kelvollisesti, täytyy sanoa. Yhtyeen rento mutta reippaan iloinen meininki tarjoilee sopivassa määrin koukukkuutta ja vaikkei The Friend oikeastaan eroakaan massasta persoonallaan, jää levystä sellainen meininki ettei yhtye kauhean suuria paineita ota siitä kuulostaako joltain toiselta vai ei. Toiseen turkulaiseen eli The Crashiin tulokkaita on verrattu monessa yhteydessä – itsekin olen niin tehnyt. Vaikka Anders Vuorimaa ei lauluäänellään luo samanlaista persoonaa soundille kuin Brunila, ei se tarkoita että Vuorimaan ilmaisu olisi persoonatonta tai että siinä ei olisi sopivasti ilmettä ja potkua. Ensisijaiset asiat eli kiehtova ja teemaan sopiva soundimaailma ja koukukas biisikynä joka tapauksessa löytyvät ja vaikka en Atleettityttöjä ehkä mihinkään vuoden käänteentekevimpiin levyihin nostaisi edes tässä vaiheessa, on levyn kymmenen kappaleen paketti silti oikein positiivinen paketti juoksevaa mutta rentoa indierockitusta komeilla melodioilla ja sopivalla nuoruuden innolla. Ei se hyvällä tavalla harmiton pop-kohkaus muuallakaan päin maailmaa sen kummempaa ole. Tällaisessa musiikissa harmittomuus ei ole miinus. Ja The Friend osaa antaa biiseilleen myös hengitystilaa.

Biisillisiä kohokohtiakin löytyy. Jo vaivattomasti svengaava avausraita Yo-Yo Innuendo kääntää suupielet ylöspäin ja aiemmin EP:llä julkaistu Streets Call haaveilee koukukkaasti. Silti ei ole mikään ihme että New Berlin Wall on heristänyt korvia muuallakin päin maailmaa – sen verran tarttuvasti biisi molli-keinuttelee facebook-statuksineen kaikkineen. Ehkä heleintä The Friendiä koko levyllä. Räpäytykseen asti vaihteleva kimalteinen Back To Quitting ei ole huono muttei yllä edellisten tasolle, This Hourin rento junakomppi on taas huomattavasti vakuuttavampi. Kayak kaikuisuus ei pärjää Even On Saturdayn kipakalle huohotukselle ja tyhmäntarttuvalle kertsille. Korkea mutta huoleton kaari nostaa Over The Topin ykkösketjuun, Rub It In / Outin pöhkö koukukkuus yhdessä päätösraita Loving Reactor On The Moon seesteisen mutta hiukan hurtin ilmeen kanssa nostavat levyn häntäpään kärkikahinoihin. Ei vallankumouksia vaan hyvää poppista!