Therapy?: We're Here To The End

Blast

Reilut 20 vuotta sitten Pohjois-Irlannissa siinnyt Therapy? muistettaneen parhaiten albumista Troublegum (1994). Kyseinen tuotos iski Screamager-hitteineen tuolloin vielä listoillakin jyllänneen angstirockin ystäviin, mutta seuraavana vuonna suosion vastareaktiona ilmestynyt hankala ja sisäänpäinkääntynyt Infernal Love käänsi suurempien yleisöjen katseet toisaalle eikä Therapy? ole sittemmin kirkkaampiin valokeiloihin kelvannut. Siitä huolimatta Andy Cairnsin johtama angstipartio on jatkanut aktiivisesti eteenpäin kuvia kumartelemattomalla asenteellaan. Välillä bändi on ajautunut hakoteille, mutta tasaisin väliajoin se on myös onnistunut tekemään yllättävän tehokkaita ryhtiliikkeitä; näin esimerkiksi toissavuotisen Crooked Timberin kohdalla. Hiljattain ilmestyneen kahden levyn mittaisen We´re Here To The End-liven perusteella orkesterin kunnossa ei niinikään rapistumisen merkkejä näy.

Tupla tarjoaa kuultavaa kolmelta viime maaliskuun Lontoon keikalta kaikkiaan massiiviset 36 biisiä eli kummaltakin levyltä löytyy raakaa liveräimintää yli tunnin verran. Määrä on vannoutuneellekin fanille hurja, mutta toisaalta parempi ylilyödä sitten kunnolla jos kerran 20 vuodessa livelevyn julkaisee. Toisaalta levy antaa kattavan kuvan bändin historiasta ja samalla myös toimii oivallisena todisteena siitä ettei Cairns kumppaineen ole pyristellyt turhanpäiten eteenpäin silloinkaan kun ketään ei tuntunut kiinnostavan. Trion soitto pursuilee energiaa ja riemua, yleisö huutaa raivolla mukana ja varsin autenttisilta tuntuvien rupisten soundien muassa vilkkaaseen rytkeeseen on helppo eläytyä.

Biisivalikoimiltaan kumpikin levy sisältää tasaisesti sekä Troublegumin täsmäiskuja, vanhemman materiaalin kulmikkaampaa postpunk-ahdistusta että myös uudempien levyjen punkin ja metallin kanssa flirttailevaa meininkiä. Hiljaisempaa tunnelmointia ei juurikaan A Moment Of Claritya enempää mukana ole vaan Therapy? luottaa meluun ja vauhtiin, kuten vaikkapa raivoisat Epilepsy, Knives ja Opal Mantra osoittavat. Hittipuolella Cairns saa yleisöltään merkittävää vetoapua, parhaimmillaan karkelointi on hillittömän Church Of Noisen ja ilkikurisen Die Laughingin paikkeilla. Tietyllä tapaa yleisöään yhteislauluun patistavat esiintyjät tuntuvat toki aina vähän nolostuttavilta, mutta Cairnsin piiskatessa yleisönsä karjumaan levyversion mukaisesti urku auki Potato Junkien "James Joyce is fucking my sister"-punchlinea, on toiminta kaikessa hulvattomuudessaan hyvin oikeutettua!

We´re Here To The End on pulskasta olemuksestaan huolimatta livelevyksi varsin pätevä ja rehellinen paketti, jota Therapy?-fanin tuskin kannattaa ohittaa. Livelevyjen yleistä merkittävyyttä voi tietty tämänkin julkaisun kohdalla kyseenalaistaa ja epätodennäköistä onkin, että Therapy?n kuunteluun sen kummemmin vihkiytymätön kuulija tähän liveen tutustumalla saisi sillä soittavien miesten metelistä mitään erityistä tai uutta irti. Fanille julkaisu silti toimii hyvin ajankuluna bändin parhaillaan työn alla olevaa 14. studioalbumia odotellessa – toivon mukaan nousujohteinen toiminta jatkuu.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 04.02.2011:

Pisteet:

Uutta levyä en ole kuullut, mutta pakko kommentoida että juuri tuo Infernal Love on yhä tänäkin päivänä kovaa valuuttaa. Kuuntelin levyä juuri taannoin ja hyvin on kestänyt aikaa. Enkä ihan välttämättä allekirjoittaisi siitä tuota "hankala ja sisäänpäinkääntynyt"-termiäkään, toki Troublegumin suoraviivaisuuden jälkeen ymmärrän kyllä mitä tarkoitat.

lekappo kommentoi 04.02.2011:

Pisteet:

Joo, noita sanoja käytin Infernal Loven kuvailuun lähinnä siksi, että halusin jollain tapaa tuoda esiin sen, miten siihen sen ilmestyessä suhtauduttiin - Troublegumille samantapaista seuraajaa odottaneet pitivät levyä pettymyksenä ja floppasihan se myyntinsäkin puolesta, jos edeltäjänsä lukuihin vertaa. Hankaluus ja sulkeutuneisuus on sillä ehkä silti enemmän esillä sanoissa kuin levyn yleisessä tunnelmassa tai biiseissä - siinä mielessä sanavalinta antaa vähän väärän kuvan. Mainio levyhän se kyllä on, saattaisi olla jopa klassikoinnin arvoinen?

JariJ kommentoi 04.02.2011:

Pisteet:

Ehdottomasti klassikoinnin arvoinen levy, kuten myös Troublegum, joskin eri perusteilla. Jos nyt olisi pakko valita kääntyisin Infernal Loven puoleen.

Tuomas kommentoi 09.02.2011:

Pisteet:

Eikö ketään muuta häiritse Troublegumin soundimaailma? Mielestäni levy on äänimaailmaltaan melkoisen kliininen, kylmä ja eloton... Biisimateriaali on tietenkin timanttia.