Ruotomieli: Neonvarjot

Rockhopper

Kirjoittaja on kuullut oululaisen Ruotomielen musiikkia viimeksi vuoden 2002 tummasävyisellä ja rumasti roiskineella Musta Valo/Musta Kuumuus-EP:llä eli käsitys bändin kolmen aiemman pitkäsoiton sisältöjen suhteen on heikko. Niistä edellinen, reilut kolme vuotta sitten ilmestynyt Delta City osui anteeksiantamattomalla ja omalaatuisella rockillaan useiden medioiden - myös Desibelin - mielestä maaliin. Näiden seikkojen valossa Neonvarjojen kevyt, keskitempoinen ja tarttuva meininki hämmentää.

Heti avausraidalla Ei pitkä matka alas bändi muistuttaa leppoisalla, mutta rikkaasti sovitetulla draivillaan saatteessakin mainitun Bruce Springsteenin 70-luvun tuotannosta. Kovasti mieleen nousee myös manserock-bändejä, etupäässä Popeda laulajakitaristi J. Aslak Räsäsen äänen vuoksi, joka on yhdistelmä Pate Mustajärven miehistä raakuntaa sekä Springsteenin antautuvampaa tulkintaa. Vanhempaan materiaaliin nähden touhu tuntuu paljon vapautuneemmalta jo soundien vanhakantaisen ilmavuudenkin vuoksi eikä pohjolan syvään juurtunutta angstia löydy juuri muualta kuin sanoitusten alakuloisesta singer-songwriter-tyylistä.

Levy tarjoaa silti muunkinlaisia maisemia kuin vain Ikuria ja Nebraskaa. Toisena soiva Aurora on kepeydessään täysin radiokelpoinen esitys, Jälleen yksi joku-tekee-jonkun-toisen-jollekin-jotain bluesin suoraryhtinen riffittely tuo hieman mieleen jopa AC/DC:n! Mammanpojassa taas on vahvaa keskiyön nuotiokitarafolkin tuntua ja Sunnuntaiaamun alakulo tuo keitokseen fiiliksiä country-vetoisemman rockin saralta.

Paletti on siis laaja, mutta bändin selkeä soundi ja tasaisena pysyvä tempo tuovat pakettiin yhtenäisyyttä. Eipä biiseistäkään niiden pitkistä kestoista huolimatta löydy suurempia napinan aiheita kun rikkaat sovitukset ja soitinnukset pitävät useimmissa tapauksissa huolen sisällön eloisuudesta. Siltikään Neonvarjot ei iske mitenkään erityisen lujaa. Tasaisen leppoisa tunnelma tekee kokonaisuudesta myös tasaisen yllätyksettömän eikä levy monipuolisuudestaan huolimatta tunnu kokonaisuutena kovin oivaltavalta tai saa ainakaan tätä kuulijaa innostuneeksi. Ruotomieli on monipuolisuutta ja tietynlaista helppoutta tavoitellessaan astunut pari askelta liian kauas persoonallisuudestaan ja tuntuu täten selkeimpiin pohjolan verrokkeihinsa, kuten Zacharius Carls Groupiin ja Moses Hazyyn nähden liian hajuttomalta ja mauttomalta. Potentiaalia kuitenkin löytyy, joten kenties yhtyeen kannattaisi seuraavien askeleiden myötä tuoda musiikkiinsa enemmänkin sävyjä saatteessa mainittujen Hüsker Dü:n ja The Replacementsin suunnilta.