Antipope: Desert

Torture Chamber Music

Oululaisen Antipopen toinen täyspitkä omaa kiintoisan näkökulman metalliin. Useamman vuoden mittainen pohjatyö lyhyempien julkaisujen parissa on nimittäin poikinut bändiltä yhdeksän uuden rallin verran monipuolista räimintää, joka tyylinsä puolesta kekkaloi jossakin blackin, deathin, progen ja perinteisemmän hevin rajaseuduilla. Bändin ilmeen omalaatuisuus korostuu tyypillisintä ahtopaineähkyä karttavilla soundiratkaisuilla sekä vokalisti Mikko Myllykankaan äänenkäytöllä. Mies yhdistelee ulosannissaan - usein samanaikaisesti - teatraalista nahkakeuhkoilua ja Tom Warrior-tyyppistä karkeutta aika ajoin esiintyvään ärjyntään varsin onnistuneesti. Toisaalta Myllykangas on persoonallisuudessaan kokonaisuuden eniten mielipiteitä jakava elementti, mutta mitäs siitä - ainakin herra lisää Antipopen tunnistettavuutta!

Aloitusraita Cursed käynnistää julmat juhlallisuudet niinikään juhlallisen kosketinmaton kera ja onnistuu hieman yllättämäänkin hienolla suvannollaan. Kolmantena soiva A Violent Ritual Of Self-enlightment kantaa jo tittelissäänkin Emperor-henkeä, jota kappaleen hallittu kaoottisuus ylläpitää varsin tehokkaasti. Holtitonta myrskyä seuraava Into The Desert sen sijaan muistuttaa käänteissään sekä Deathin että myös Sentencedin teknisemmistä kiemuroista ennen kuin ottaa suunnan kohti brittiläisen deathdoomin tunnelmia, pysyen silti napakasti orkesterin hyppysissä. Progemittari käy punaisella vasta loppupuolen kymmenminuuttisella Eternal Championilla, jonka myötä huuliharpulla varustettu One Of These Days päättää levyn odottamattoman herkkään akustiseen fiilistelyyn.

Laajasta vaikutekirjosta huolimatta Desert on pitkälle mietittyjen sovitusten ja omalaatuisuutensa ansiosta yhtenäinen ja toimiva levy. Toisaalta osaltaan näiden seikkojen takiakin se jättää myös toivomisen varaa. Bändin valitseman soundin vaaliminen johtaa välillä pienimuotoiseen pitkäveteisyyteen, jota Myllykankaan yhä ajoittain kankea artikulointi ei helpota lainkaan. Varsinkin edellämainitulla päätösraidalla töksähtelevä laulusuoritus särkee ikävästi tunnelmaa. Lisäksi biisien parasta iskuvoimaa heikentävät rumpusoundit, joiden ohkaisuudesta tulee pahimmillaan mieleen Cradle Of Filthin Cruelty And The Beastin nakuttava lyömäsoitintaiteilu - moinen tuntuu muuten ihan passelisti ruuvailtuihin soundeihin nähden oudolta piirteeltä. Bändin tarvitsisi jatkossa vain kaataa genreaitoja vieläkin ennakkoluulottomammin ja värikkäämmin, hioa englannin lausunta kunnolla kohdilleen ja uskaltautua tuomaan äänimaailmaansa hiukan lisää lihaa ja verta. Harvassa ovat valmiilta, nälkäisiltä ja kiinnostavilta tuntuvat kotimaiset metalliaktit, joilla on jo muutaman levytyksen myötä näin lupaavasti asenne ja työkalut hallussa.