The Go! Team: Rolling Blackouts

Memphis Industries

Indiekansan tanssilattioita ravistelemaan pyrkivä brightonilainen The Go! Team ponnisti ilmoille vuoden 2004 debyytillään Thunder Lightning Strike, joka ”suorastaan pursusi hyvää fiilistä, mahtavia melodioita ja tarpeeksi hullua asennetta”, kuten Desibelin Jari Jokirinne asian tiivisti. Elektronica/rock/hiphop-fuusio milloin milläkin mausteilla varustettuna on sittemmin tuottanut vuoden 2007 kakkosalbumin Proof Of Youth, nyt on vuorossa kolmas luenta. Sillä yhtyeen perustaja Ian Parton tiimeineen on halunnut viedä nyrjähtäneen kaavan entistä juoksevampaan ja melodisempaan suuntaan – hylkäämättä siltä noise- ja lo fi –elementtejä tai tunnetta siitä että yhtye muussaa taidokkaasti yhteen hyvinkin eri maailmoista olevia elementtejä.

Vaikka avausraita T.O.R.N.A.D.O. pelkällä iskukykyisellä ja puuroisuudestaan huolimatta jämäkällä jyrällään onkin kieltämättä maistuva tanssilattiarykäys, lämmittää pidemmällä kuuntelulla levyn enemmän hengittävä ja melodisesti rikkaampi tarjonta paremmin. Heti perään soiva Secretary Song lähes raukeine hymyineen ja aurinkoisine kaarineen on ensimmäinen näistä herkuista ja nostaa mieleen jo hivenen rauhoittuneet allas- tai rantakekkerit, jossa ei olla krapulassa vaan hyvällä hapella rentoutumassa. Jostain kumman syystä monesta kohtaa tuli mieleen kierosti ”hyvällä” tavalla joulunalusaikojen tavaratalohelvettien mukapirteä kulkus-tekno – sillä erotuksella että The Go! Teamin anti ei sapeta, melodiat hymyilyttää ja iloisen remmin letkeä hauskanpito on sympaattista eikä muovisen ällöä. Sama fiilis korostuu reippaasti rivissä astelevassa Apollo Throwdownissa – lievästi psykedeelinen kuva tyttöremmistä hakemassa muovisesta ostoskeskuksesta tarvikkeita etkoille ja valmiiksi party-fiilis korkealla…Erinomaista!

Höpsön rennosti haaveileva Ready To Go Steady tarjoilee yhden levyn koukukkaimmista kertseistä, Bust-Out Brigade palaa alun tummempaan soutuun instrumentaalisesti ilman puuduttavuutta ja Buy Nothing Day sukeltaa tähän markkinatalouden vastaiseen tempaukseen heleän melodisesti mutta innokkaasti. Biisin samaan aikaan optimistinen mutta myös melankolinen melodia on yhtyeen avainvahvuuksia. Kaaria voi maalata hymy huulillakin. Super Trianglen akustisen avara rauhan tunne tuo mukavaa vastapainoa hätäisemmille vispauksille. Instrumentaali-”välisoitoilla” onkin Rolling Blackoutsilla melkoisen vahva rooli, toisin kuin monen muun albumin ja yhtyeen kohdalla joissa tai joilla niitä on kuullut. Pidemmällä kaavalla samaa kerhoa edustaa myös Yosemite Theme.

Voice Yr Choice lähentelee sylkiräpäytyksen asennetta, mutta jää sekin mieleen vahviten nimenomaan leikittelevällä musiikillaan eikä sloganeillaan. Semmoinen irtonainen leikittelevyys leimaakin bändin värikkään musiikkitapetin muodostumista oikeastaan levyn alusta loppuun. Vaikka poljento on katu-uskottavan tiukka, äänimaailma melkoisen turboahdettu ja asennettakin piisaa, ei Rolling Blackouts uhoa vaan kutsuu mukaansa milloin riehakkaisiin bileisiin, milloin hipahtavampiin chillauksiin. Melodisuus on vahvuus verrattuna moneen muuhun elektrofuusio-yhtyeeseen. Ja vaikka tavaraa on paljon, ei yhtye soita itseään missään kohtaa tukkoon. Levy hengittää upeasti!

Osaa yhtye myös vakavoitua – tumman haikeasti kaartava The Running Range yhdistää loistavasti asennekuoron piilevästi synkkään maisemaan, jonka äärellä astellaan yhtä kaikki ripakasti. Lazy Poltergeistin mainion kuulaan piano-välipimputuksen jälkeen räiskyvän säröisesti laukkaava mutta tummalla samettisuudellaan syliinsä kietova nimibiisi sekä jälleen sinne joulunalustunnelmiin akustismollissa virtaava asennerykäisy Back Like 8 Track todistavat että tältä plätyltä löytyy nautiskeltavaa alusta loppuun.