Drive-by Truckers: Go-Go Boots

ATO

Musiikin kuunteleminen sosiaalisen statuksen kehyksenä aiheuttaa kuluttajissa merkillistä ja hupaisaa oikkuilua. Siksi negatiivisen klangin alle joutunut musiikkityyli pitää brändätä uudelleen. Näin on syntynyt toinen toistaan keinotekoisempia alalajeja, kuten ”vaihtoehtokantri”, joka poikkeaa kantrista yhtä paljon kuin Topi Sorsakoski iskelmästä. Tällä yritetään tietenkin erottautua siitä kammottavasta jiihaa!-kuonasta, joka jenkkien kantrilistalla jyllää ja tahraa kantrin maineen.

Toinen tapa on niputtaa tällainen musiikki ylimalkaisten americana- tai juurimusiikkikäsitteiden alle, mihin yllekirjoittanutkin turhan usein syyllistyy. Reilun Porin kokoisesta Athensin kaupungista R.E.M.:n vanavedessä ponnistaneen Drive-by Truckersin yhdeksäs albumi on kuitenkin mitä suuremmassa määrin 1970-lukulaista peruskantria. Go-Go Boots luo vahvoja yhtymäkohtia Bob Dylanin ”taustayhtyeenä” tunnettuun The Bandiin, tuoreemmista orkestereista Wilco on lähisukua.

Levy on koottu samasta materiaalista kuin vastinparinsa The Big To-Do. Edeltäjää en ole kuullut, mutta ainakin jatko-osan perusteella bändi kärsii jonkinlaisesta ryanadams-kompleksista. Tai ehkä he vannovat niin vakaasti kestävän kehityksen nimiin, että tyhjä tila cd:llä pitää jättää minimiin. Sessioissa nimittäin pyöriteltiin kasaan 25 biisiä, ja koko kavalkadi julkaistaan näillä kahdella albumilla; lähes 70 minuutin pituiselle Go-Go Bootsille mahtuu useampia turhanpäiväisiä tekeleitä.

Niistä musiikillisesti kammottavin on yli kahdeksanminuuttinen The Fireplace Poker, joka määrittelee junnaamisen uudelle ulottuvuudelle. Musiikin mielenkiinnottomuuden vuoksi tekstissäkin on vaikea pysyä kärryillä, ainakaan ei-natiivilta englannintaitajalta se ei ilman painettuja sanoja onnistu - ja promoversioon ei sellaisia ole laitettu. Sinänsä hiukan oudoksuttavaa, sillä albumista on puhuttu rytmiblues-murhalevynä, jolloin tietysti sanoilla ja tarinoilla on iso rooli.

Tahattomasti hupaisimman sovituksen palkinto menee Used to Be a Cop –biisille, joka hämmentävästi yhdistää Dylanin Hurricanen ja All Along the Watchtowerin. Levyn parasta antia ovat Eddie Hinton –coverit Where’s Eddie? ja Everybody Needs Love, sekä poppoon omien biisien joukosta särmikkäimpinä erottuvat The Thanksgiving Filter ja Mercy Buckets. Verrattoman kepeä avausraita I Do Believe vie enemmän Belle & Sebastianin nykysuuntaan kuin kantrimaisemiin.