Iron & Wine: Kiss Each Other Clean

4AD

Iron & Wine -nimikkeen taakse kätkeytyvä eteläcarolinalainen hunajaääninen laulaja-lauluntekijä Sam Beam on edennyt urallaan loogisin askelein. Alkutaipaleen levytykset ovat melkein yhtä paljon suhinaa kuin musiikkia, ja tietty lämmin lo-fi-estetiikka tuntui olevan suorastaan olennaisen tärkeä osa The Creek Drank the Cradle -esikoislevyä (2002) ja The Sea & The Rhythm -EP:tä (2003). Vuoden 2004 Our Endless Numbered Days oli edeltävään tuotantoon nähden suorastaan kliinisen siisti, vaikka Beamin vähäeleinen musiikki ja sen esitystapa olikin samaa kuin ennen.

Suurempi muutos alkoi Woman King -EP:n (2005) myötä. Pienlevy laajensi sointia, ja Iron & Wine tuntui enemmän yhtyeeltä kuin yhden miehen projektilta, itse asiassa ensimmäistä kertaa. Rikkaampi soundi kiteytyi kiitellyllä The Shepherd's Dog -levyllä (2007). Iron & Wine -palettia laveasti laajentava levy ansaitsi kiitosta musiikkilehdistössä, ja kohtuullisen pitkän sulattelun jälkeen upposi myös vanhaan faniin. The Shepherd's Dog osoitti, että Beam onnistui sekä säilyttämään parhaat puolet vanhasta että sekoittamaan pakkaan ison nipun uusia kortteja.

Neljän vuoden jälkeen ilmestyvä Kiss Each Other Clean jatkaa siitä, minne viime kerralla jäätiin. Edellisten levytysten laajakangassoundi on laajentunut entisestään. Levy soi isosti, ja se on kuin tehty toisinnettavaksi suurehkon indie-festivaalin päälavalla. Pinnassa olevat syntetisaattorit, juustoiset saksofonit ja soft rock -tuotantokikat aiheuttavat aiheuttavat nikottelua, vaikka pääasia – Beamin kuiskaava ääni ja pieniä elementtejä korostava laulunkirjoitus – ovatkin jokseenkin ennallaan. Iron & Wine ei ole koskaan kuulostanut näin puleeratulta.

Kehnoimmin asia ilmenee funk-raidalla Big Burned Hand. Vaikka Beam onkin laajentanut lauluskaalaansa menestyksekkäästi, mies ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan valinta verevän afroamerikkalaisen modernin tanssimusiikin esittäjäksi. Kappaleessa tuuttaa myös 1970-lukuinen saksofoni, joka maalaa melkein yhtä ilkeästi muuallakin levyllä.

Onnistumisiakin on. Avausraita Walking Far from Home on sopivasti sieluunkäyvää Iron & Winea, joka onnistuu liikuttamaan huolimatta tuotantokoristelusta (itse asiassa tuotantopuoli toimii tällä kappaleella varsin hyvin). Kiihkeäasti alkava seitsenminuuttinen päätösraita Your Fake Name Is Good Enough for Me uppoaa verevän alun jälkeen toisteiseen höttöön ja kohoaa sieltä hienoon lopetukseen. Keskivaiheille sijoitettu Rabbit Will Run lopun dub-tyylittelyineen on levyn ankkuri, johon on hyvä tarrata ensikuunteluilla.

Kaikesta siitä ihanuudesta huolimatta, jota Beam kumppaneineen tällä kertaa tarjoaa, ei pientä pettymystä pysty peittelemään. Kiss Each Other Clean on monella mittarilla mitattuna erinomainen, mutta se ei onnistu pääsemään samalle tasolle kuin aikaisemmat levyt. Mutta koska Iron & Wine on itselleni aina merkinnyt ennen kaikkea toivoa ja lämpöä, suhtaudun tulevaisuuteen positiivisesti. On varsin mielenkiintoista seurata, minne Beam seuraavaksi matkaa. On myös mahdollista, että Kiss Each Other Clean osoittautuu, edeltäjänsä tavoin, kasvajaksi.