Joan As Police Woman: The Deep Field

Pias

Rocktähtien heilat tuppaavat jäämään auttamattomasti miestensä varjoon. Esimerkiksi Yoko Onoa tuskin tullaan muistamaan hänen urotöistään musiikin saralla. En myöskään usko, että tulevaisuuden historioitsijat rustaavat Courtney Loven nimen alle ”Holen keulakuva”, vaan mitä todennäköisimmin ”Kurt Cobainin sekopäinen sydänkäpynen”.Joan Wasser, Jeff Buckleyn viimeinen tyttöystävä, on poikkeus tähän sääntöön: hän ansaitsee paikkansa popkaanonissa aivan omillaan. Ja jos työskentelykumppaneihin on lukeutunut Lou Reedin, Rufus Wainwrightin ja Scissor Sistersin kaltaisia popkuninkaallisia, ei puhuta ihan turhasta leidistä. Wasserin ehdottomaksi ykkösprojektiksi nousee kuitenkin Joan As Police Woman -soulpop-yhtye.

Vuodesta 2006 asti porskuttanut newyorkilaisbändi on raivannut kiitettävästi uusia uria soulin rämettyneeseen ryteikköön. Kolmannella pitkäsoitollaan se jatkaa jo tutuksi käyneen ladun sivakointia, mutta päivitetyllä kalustolla. Avausraita Nervous näyttää heti, mistä kana pissii: aiempien levyjen pianopainotteisuus ja pyörteilevät jousisovitukset ovat vaihtuneet räkäiseen hammond-revittelyyn ja tikkaavaan kitarointiin. Mutta ei muodonmuutoksen läpikäynti suinkaan kivuton prosessi ole ollut. Identeettiongelmainen Forever And A Year paljastaa, että levyllä eletään vielä paikoitellen siirtymävaihetta.

Tuotantopuoli kuitenkin huokuu itsetietoista eheyttä – aivan kuin se olisi parsittu kokoon kerros kerrokselta. Koossapitävän laastina toimii Wasserin ääni, mutta myös instrumentaation epäsovinnaiset ratkaisut värittävät kokonaisuutta. Retrosti flirttaileva levy asettaa suurennuslasin alle 60- ja 70-luvun soulin klassikot, ja noukkii vaikutteensa postimerkkikeräilijän huolellisuudella. Ja mikä hienointa, The Deep Field väistää ne genrensä tyypillisimmät sudenkuopat, joihin esimerkiksi Duffy viimeisellään pää edellä lankesi.

Kaikesta huolimatta nipottamisen aihetta löytyy. Jos retroilu näet otetaan liian vakavasti, se kääntyy itseään vastaan. Turhan usein Joan As Police Womanin oma soundi peittyy steviewondermaisten clavinettien ja lakkaamattoman molliseiskasointujen tulvan alle. Ilmiön räikeimmäksi esimerkiksi nostaisin syntisen ylipitkän Human Conditionin, joka löntystää kuin elämäänsä kyllästynyt Barry White. Pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan muutenkin. Mielenkiintoisuus kohoaa heti, kun bändi vain uskaltaa temmeltää modernimmalla kentällä. Esimerkiksi Flashillä trippaillaan purevasti jossain Portisheadin ja Bat For Lashesin rajapinnalla.

The Deep Field on kaksijakoinen levy. Se seisoo epävarmana, toinen jalka retrosoulin, toinen 2010-luvun popsoundin tantereella. Ristiriitainen albumi vaikuttaa vielä oman äänen etsinnältä. Toivonkin, että Joan As Police Woman elää vasta uransa murrosikää.