Anna Calvi: Anna Calvi

Domino

Anna Calvi on musiikkimediassa nostettu alkuvuoden viralliseksi artistiksi. Paikka BBC:n Sound of 2011 -listalla, ylitsevuotavat kehut Brian Enolta ja pesti Nick Caven Grindermanin lämppäriksi ovat debytantille kovia meriittejä, joita on myös helppo toistella lehtijutuissa ja antaa kehujen kumuloitua. Teen sen itsekin. Calvin tapauksessa hype ei liene haitaksi, sillä hänen esikoisalbuminsa vähintäänkin vastaa odotuksia, monessa suhteessa ylittää ne roimasti. Tarjolla on intensiivisen tummaa tunnelmaa, paholaista ja huulipunaa, mutta ennen kaikkea persoonallista ääntä.

Huikean lauluäänen ohella kymmenen kappaleen mittaista albumia dominoi Calvin virtuoosimaisesti käsittelemä sähkökitara. Avausraitana kuultava instrumentaali Rider To The Sea on samettisessa westernissään tyylipuhtain muistutus tästä. Kaikkiaan upean kaikuisena, kolkkona, repivänä ja hiljaisena värisevä kitarointi tuo mieleen Jeff Buckleyn urotyöt Gracella. Calvissa ja Buckleyssa on muutenkin paljon samaa – kuunnelkaa vaikka The Devil. Toisaalta reippaammin polkeva Desire kuulostaa synkkämielisten soittajien ympäröimältä Patti Smithiltä. Vertaukset on tuomittu ontumaan, sillä Calvin soundi on vahvasti hänen omansa. Mystinen ”se jokin” ottaa kiitettävän suuren roolin.

Albumin ehkä uljain ja jännitteisin kappale on nimeltään No More Words. Niin, Calvilla ei ole asiaa, eikä häntä näillä näytöillä ole syytä pitää erityisen oivaltavana säveltäjänä. Tyylikkäiden, syvien ja dekadenttien äänimaisemien rakentajana hän sen sijaan on häkellyttävän hyvä. No More Words.