Tom Jones: Greatest Hits - Rediscovered

Universal

Musiikin muovaamien muistij�lkien tiet ovat tutkimattomat. Tom Jonesin kokoelmaa kuunnellessa verkkokalvoille ei suinkaan piirry kuva rasvalanteesta, jonka k�kk�r�p�� peittyy naisten pikkuhousuihin. Sen sijaan mielen okul��rit t�yttyv�t ajasta, jolloin yksi pokaali sekoitti koko kansakunnan, eik� edes toisen �pokaalin� pieni vilahtaminen atleetin pyyhkeen alta aiheuttanut �kansa raivostui!� -l��ppej�. Ilmakitaran soitto kalsareihin ja �munakuppeihin� sonnustautuneena oli hyv�ksytt�v�� ihan selvin p�in.

Se on kaikella tavalla mennytt� aikaa. Suomi ei pelaa en�� n�ytt�v�� j��kiekkoa ja isot voitotkin ovat j��neet sivu suun. My�sk��n l�tk�kisojen pelitapahtumia ei ole taidettu en�� vuosikausiin v�ritt�� muulla kuin �raskaalla� �rockilla�. Vuoden 1995 maajoukkueen tiet� maailmanmestaruuteen kannusti kuitenkin Walesin tiikerin If I Only Knew, joka on mukana my�s t�ll� Greatest Hits -tuplalevyll�.

Viihdemusiikista kirjoittaminen t�llaisessa mediassa vaatinee perusteluja. Ensin pit�isi kuitenkin m��ritell�, mik� tekee musiikista viihdemusiikkia. Tekstisis�lt� ei taatusti ratkaise, onhan Mikko Alatalon Siirtomaasuomen lauluissa enemm�n asiaa kuin monen indieyhtyeen koko tuotannossa. Sanan etymologiaan on my�s turha takertua, sill� h�r�isinkin noise viihdytt��. Viihdemusiikiksi tupataankin l�yh�sti m��rittelem��n kaikki valtavirrassa uiva, omaan korvaan vanhahtavalta kuulostava ��nimateria, joka ei sovi oman identiteetin rakennusaineeksi.

Kiinnostus t�h�n kokoelmaan juontaa juurensa viime vuoden Praise & Blame -albumin vastaanotosta. Pelkistetyist� gospel-blues-tulkinnoista koostunut levy sai p��asiallisesti positiivisia ja jopa ylist�vi� arvioita maailmalla. Suomessa muuan huonoa musiikkia v�ltt�m��n kehottava media lytt�si albumin t�ysin. Kiinnostavin sivujuoni johtaa levy-yhti�kihon julkisuuteen �vuodettuun� s�hk�postiin, jossa h�n tiedusteli, onko albumissa kyse �jostain sairaasta vitsist�.

Markkinakikka tai ei, huomio oli taattu. Greatest Hits on hyvin pitk�lti tarkoitettu p�nkitt�m��n tuota albumia, josta mukana on per�ti kolme mainiota vetoa, vaikka tuskin niist� yksik��n mik��n hitti on. Dylanin pohdiskeleva What Good Am I? on varmasti �Tomppaa� hiljaisimmillaan ja John Lee Hookerin Burning Hell r�misee suorastaan White Stripesin malliin. Sit� suuremmalla syyll� ihmettelevi� kysymyksi� heitell��n nyt t�m�n kokoelman koostajan suuntaan.

Jos isoilla show-balladeilla aloittanut artisti on levytt�nyt musiikkia kantrista teknoon kuudella eri vuosikymmenell�, niin kronologisen j�rjestyksen ohittaminen on rikos ihmiskuntaa kohtaan. Nyt Princen Kiss-kasaridance-coveria seuraa maailmankaikkeuden visvaisin murhaballadi Delilah, joka j�tt�� � ironista kyll� � aika kylm�ksi. Jos sillisalaattiratkaisun taustalla on pelko tason laskemisesta my�hemm�ss� tuotannossa, niin se on turha. P�invastoin, mit� uudempi levytys, sen kiinnostavampi.

Toki poikkeus vahvistaa s��nn�n; Chicanen kanssa tehty� Stoned in Love -klubihitti� soitetaan varmasti repeatilla Helvetin y�kerhoissa. My�s Robbie Williamsin kanssa liven� duetoitu Housut pois �leffapotpuri on jokseenkin turha. Vuodet 1972-87 on j�tetty kokonaan pois (�88 julkaistu Kiss merkattu virheellisesti vuodelle �98), joten levy suorastaan huutaisi jakoa 60-70-lukuun ja 90-lukuun ja sen j�lkeiseen tuotantoon. J�isi sinne vanhemmallekin levylle kuitenkin Thunderballin kaltaisia helmi�.