Tom Jones: Greatest Hits - Rediscovered

Universal

Musiikin muovaamien muistijälkien tiet ovat tutkimattomat. Tom Jonesin kokoelmaa kuunnellessa verkkokalvoille ei suinkaan piirry kuva rasvalanteesta, jonka käkkäräpää peittyy naisten pikkuhousuihin. Sen sijaan mielen okuläärit täyttyvät ajasta, jolloin yksi pokaali sekoitti koko kansakunnan, eikä edes toisen ”pokaalin” pieni vilahtaminen atleetin pyyhkeen alta aiheuttanut ”kansa raivostui!” -lööppejä. Ilmakitaran soitto kalsareihin ja ”munakuppeihin” sonnustautuneena oli hyväksyttävää ihan selvin päin.

Se on kaikella tavalla mennyttä aikaa. Suomi ei pelaa enää näyttävää jääkiekkoa ja isot voitotkin ovat jääneet sivu suun. Myöskään lätkäkisojen pelitapahtumia ei ole taidettu enää vuosikausiin värittää muulla kuin ”raskaalla” ”rockilla”. Vuoden 1995 maajoukkueen tietä maailmanmestaruuteen kannusti kuitenkin Walesin tiikerin If I Only Knew, joka on mukana myös tällä Greatest Hits -tuplalevyllä.

Viihdemusiikista kirjoittaminen tällaisessa mediassa vaatinee perusteluja. Ensin pitäisi kuitenkin määritellä, mikä tekee musiikista viihdemusiikkia. Tekstisisältö ei taatusti ratkaise, onhan Mikko Alatalon Siirtomaasuomen lauluissa enemmän asiaa kuin monen indieyhtyeen koko tuotannossa. Sanan etymologiaan on myös turha takertua, sillä häröisinkin noise viihdyttää. Viihdemusiikiksi tupataankin löyhästi määrittelemään kaikki valtavirrassa uiva, omaan korvaan vanhahtavalta kuulostava äänimateria, joka ei sovi oman identiteetin rakennusaineeksi.

Kiinnostus tähän kokoelmaan juontaa juurensa viime vuoden Praise & Blame -albumin vastaanotosta. Pelkistetyistä gospel-blues-tulkinnoista koostunut levy sai pääasiallisesti positiivisia ja jopa ylistäviä arvioita maailmalla. Suomessa muuan huonoa musiikkia välttämään kehottava media lyttäsi albumin täysin. Kiinnostavin sivujuoni johtaa levy-yhtiökihon julkisuuteen ”vuodettuun” sähköpostiin, jossa hän tiedusteli, onko albumissa kyse ”jostain sairaasta vitsistä”.

Markkinakikka tai ei, huomio oli taattu. Greatest Hits on hyvin pitkälti tarkoitettu pönkittämään tuota albumia, josta mukana on peräti kolme mainiota vetoa, vaikka tuskin niistä yksikään mikään hitti on. Dylanin pohdiskeleva What Good Am I? on varmasti ”Tomppaa” hiljaisimmillaan ja John Lee Hookerin Burning Hell rämisee suorastaan White Stripesin malliin. Sitä suuremmalla syyllä ihmetteleviä kysymyksiä heitellään nyt tämän kokoelman koostajan suuntaan.

Jos isoilla show-balladeilla aloittanut artisti on levyttänyt musiikkia kantrista teknoon kuudella eri vuosikymmenellä, niin kronologisen järjestyksen ohittaminen on rikos ihmiskuntaa kohtaan. Nyt Princen Kiss-kasaridance-coveria seuraa maailmankaikkeuden visvaisin murhaballadi Delilah, joka jättää – ironista kyllä – aika kylmäksi. Jos sillisalaattiratkaisun taustalla on pelko tason laskemisesta myöhemmässä tuotannossa, niin se on turha. Päinvastoin, mitä uudempi levytys, sen kiinnostavampi.

Toki poikkeus vahvistaa säännön; Chicanen kanssa tehtyä Stoned in Love -klubihittiä soitetaan varmasti repeatilla Helvetin yökerhoissa. Myös Robbie Williamsin kanssa livenä duetoitu Housut pois –leffapotpuri on jokseenkin turha. Vuodet 1972-87 on jätetty kokonaan pois (’88 julkaistu Kiss merkattu virheellisesti vuodelle ’98), joten levy suorastaan huutaisi jakoa 60-70-lukuun ja 90-lukuun ja sen jälkeiseen tuotantoon. Jäisi sinne vanhemmallekin levylle kuitenkin Thunderballin kaltaisia helmiä.